Viikon verran kaikenlaista kivaa

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät paineet alkaa kirjoittaa tässä vaiheessa, kun on ehtinyt tapahtua taas niin paljon. Alan epäilemään, että jaksaakohan kukaan edes lukea loppuun asti aina näitä jaaritteluja...

TIISTAINA 17.2.

Koin elämäni ensimmäiset (eikä suinkaan viimeiset) nicalaiset synttäripartyt, kun töissä eräs tyttönen täytti x-vuotta. Hoitotätin muisti prakailee hetkittäin. Voin kertoa, että jos töissä on ollut meteliä normipäivinä, niin sinä päivänä sitä oli kyllä triplasti enemmän, puhumattakaan siitä sotkusta, minkä piñata ja kaikki muut härpäkkeet saivat aikaan. Olin aika yllättynyt siitä, miten isosti niitä synttäreitä juhlittiin, vaikka pre-escuelan lapset ovat näitä köyhimpiä barrioiden lapsia. Kyseinen tyttö on kyllä aina näyttänyt kaikista parhaiten puetulta, ja voisin kuvitella, että vanhemmat ovat kustantaneet kyseiset pippalot. Tuskin esikoulu ainakaan. Täällä on kyllä tapana juhlia synttäreitä railakkaasti, ja luultavasti köyhimmätkin laittavat vähät rahansa haisemaan, että synttäreistä tulisi mahdollisimman upeat.

Yksi eskarin huoneista koristeltiin ilmapalloilla ja ameriikkalaisyylisellä ”happy bday” -banderollilla. Jokainen muksu sai pahvikartiohatun päähänsä (jösses, ne olivat kuin pieniä kiinalaisia vipeltäessään menemään hatut päässä kaikki 60), tarjolla oli tietenkin kaksi upeaa täytekakkua, piñata JA valokuvaaja. Siis. Valokuvaaja. Aluksi luulin sitä ukkelia tytön isäksi, mutta kyllä se oli ihan palkattu jannu.

Pirskeissä tanssittiin hieman, laulettiin sankarille ja sitten alettiin pahoinpidellä piñataa yksissä tuumin. Synttärisankari sattui olemaan se koulun ujoin tyttö, joten hän ei itse uskaltanut lyödä ollenkaan. Valokuvaaja yritti kovasti houkutella, että saisi hyvän kuvan, mutta ei. Ei mitenkään yllättävää, että muut lapset tarjoutuivat sitäkin enemmän mailan varteen. Piñataa mätkittiin varmaan tunti, ja lopuksi se piti hajottaa käsin. Olivat vähän liian kestävää laatua tehneet, ainakin alle 6-vuotiaiden pieksettäväksi. Ja osaatte varmaan kuvitella sen joukkohysterian, kun karkit putosivat lattialle... näin vain kasan pahvihattuja, käsiä ja jalkoja. Tämän jälkeen maistui kakku, josta suurin piirtein jokainen levitti puolet kermavaahdosta pitkin naamavärkkiä. Mikäs sen hupaisampaa seurattavaa, kuin sokerihumalaiset kermavaahtoiset pikku-kiinalaiset! Pisteeksi ii:n päälle kaikille jaettiin vielä muovimukilliset karamelleja sekä keksipaketit.

Minullekin vihjaistiin, että pitäisi sitten omille synttäreille (joita vietetään töissä huomenna 24.2.) väsätä samanlaiset lahjukset... Ostin sitten tänään tavallisia kertakäyttömukeja, ja huomenna aamulla yritän etsiä sellaisia karkkeja, joihin ei pikku-kiinalaiset tukehtuisi. Ostan myös kaksi täytekakkua (noin 240c eli alle kympin euroissa). Jenniltä saan lahjaksi sen piñatan Familias Especialesista. Voin sitten purkaa kaikki kerääntyneet paineet siihen huomenna.

Päivän kruunasi ehdottomasti se, että pienimpien lasten luokkahuonetta (se, missä vietän eniten aikaani, joka oli harmaa betoniloukko) oltiin maalaamassa ja remontoimassa. Radiosta alkoi soida YMCA, jota remppareiskat innokkaasti vislailivat ja jammailivat työskennellessään. Toinen vielä tokaisi minulle jotain siitä, miten hyviä biisejä radiosta tuleekaan. Nyökyttelin niin, että pää meinasi irrota ja pakenin keittiöön hihittelemään keittäjälle, jolle myös valaisin hieman tarkemmin kyseisestä orkesterista ja biisistä. Hän oli todella vaikuttunut ja sanoi minun tietävän hirvittävän paljon musiikista. Oikeastaan voisin pyrkiä seuraavaksi musiikintutkimuslaitokselle...

TORSTAINA 19.2.

Perinteitä kunnioittaen heräsin aamulla viisi yli viisi siihen, että palelsi niin maan penteleesti. Ystäväni kuumemittari kertoi minun kiehuvan siinä kolmekasin celsiusasteen kohdilla, mikä ei enää jaksanut edes yllättää. Yö oli mennyt jo muutenkin harakoille, koska sängyissämme on usein vieraita. Ei, ei nicaragualaisia ällömiehiä, vaan jotain pieniä luteita/kirppuja/sittisontiaisia, jotka kutittavat ja purevat. Kyllä, kaipaan omaan sänkyyni hyvin kovasti (terkkuja vaan Jonille, että jos olet käyttänyt sitä istualtaan-varpaista-kiinni-pompi-pyllyllä -trampoliinina, NIIN...)

Harkitsin ehkä sekunnin, että lähdenkö Managua/Isla de Ometepe -reissulle. Totta kai lähdin! Onneksi lähdettiin kerrankin ihmisten aikaan, eli kasin bussilla. Saatiin normaalit istumapaikat (WHOAA!) ja matkaa siivitti muun muassa erään liikennemerkin bongaaminen tienvarresta: siinä konttasi mies pullo kädessä. Näitä hupikylttejä löytyy myös Suomesta, mutta ilmeisesti täällä varoitellaan oikeasti konttaavista humalikoista tiellä. Mahtava maa! Hupia ei yhtään latistanut se, että ratiosta alkoi pauhata ensiksi Spice Girls (Who do you think you are), jonka jälkeen vuorossa oli Modern Talking (Jorma hart, Jorma soul näin tuttujen kesken). Lauloimme tietenkin mukana. Täällä tulee myös Aikuisen naisen espanjankielinen versio silloin tällöin, mikä kirvoittaa meidät hurjaan tunteen paloon. Valitettavasti useimmiten tämä tapahtuu juuri bussissa.

Managuastahan me emme pidä. Se on: likainen, haiseva, ahdistava, kallis, kuuma, turha. Siellä tapahtuu myös paljon taksi- ja bussiryöstöjä, mikä ei luonnollisestikaan lisää paikan vetovoimaa. Managuan pisteet kyllä kohenivat roimasti, kun pääsimme käymään ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Siellä oli LIUKUPORTAAT ja ELOKUVATETTERI ja MÄKKÄRI. Siis tajuatteko, liukuportaat! Joo, ei olla muututtu yhtään mehtäläisiksi ja tynnyrissä kasvaneiksi täällä Matakalapassa... Siitä paikasta kyllä huomasi, että ketkä siellä asioivat: rikkaimmat nicat. Hinnat olivat aika korkeita. Ostettiin kuitenkin snorkkelit sekä uimakakkulat Jennin kanssa Maissisaaria ajatellen.

Oli kuitenkin hurjaa luksusta valita yksi monista pikaruokapaikoista, syödä jälkkäriksi maailman ihanin ja mahtavin jäätelöannos, sekä myöhemmin vielä mennä elokuviin! Käytiin vain 50 cordoballa katsastamassa uutuusleffa ”He´s just not that into you”, jossa oli puhe enklanniksi onneksi. Se oli oikeasti niin rentouttavaa! Leffateatterikin oli parempi kuin Jyväskylässä, mikä ei kyllä varmaan vaadi ihan hirveästi...

Ennen leffaa käytiin itse asiassa tutustumassa Kepaan, jossa meille kerrottiin Suomen Nicaraguaan tekemästä kehitysaputyöstä ja kaikesta siihen liittyvästä. Se oli mielenkiintoista, ja oli jotenkin liikuttavaa nähdä kaikki Suomen luontoon liittyvät taulut siellä seinillä.

Yö Managuassa oli jälleen mielenkiintoinen: Jennin sänky oli täynnä pieniä ötököitä, joten nukuimme kahdestaan minun ötököttömässä pedissä. Peitteenä oli ainoastaan ohut lakana, ja tietysti minulle nousi yöllä kuume jälleen. Yritin sitten kääriytyä pyyhkeisiin. Aamulla oli aika nääntynyt olo, mutta ei auttanut, piti lähteä tutustumaan Suomen suurlähetystöön. Se oli myös aika mielenkiintoinen vierailu, meille kerrottiin aika paljon turvallisuusvinkkejä, mikä on varmaan ihan hyvä... Suurlähetystöön oli saatu ihan kivasti paalua palamaan, koska se oli sisustettu suomalaisilla tuotteilla ja tavaroilla. Oli se kyllä tyylikäs paikka, ei siinä.

Sieltä lähdettiin sitten samantien matkaamaan kohti Isla de Ometepea, mikä ei olekaan ihan pieni, helppo reissu. Managuassa oli mennyt jo siihen mennessä ihan järjettömästi rahaa, koska on pakko kulkea taksilla paikasta toiseen (ei saa kävellä) ja se on kallista. Nyt matkasimme taksilla bussiasemalle, kosta menimme bussilla San Jorgeen, josta otimme lautan saarelle. Lauttamatka oli... mielenkiintoinen. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni veneillen, tuntui aamupala silti huljuavan mukavasti vatsanpohjassa lautan pomppiessa tyrskyissä. Onneksi Jenni ja Hanneriikka ottivat matkapahoinvointilääkettä, joka nukuttaa, joten he nukkuivat autuaasti matkalla. Maisemat olivat kyllä upeat, ja vielä upeampaa oli seurata edessä olevasta televentteristä paikallista Salkkarit/Tunteita ja Tuoksuja/Kauniit ja Rohkeat -sarjaa. Onneksi en pysynyt kärryillä. Mistä muljahtikin mieleeni, että Jenni kuuli tänään espanjanopettajaltaan paikallisesta telenovelasta nimeltä ”Sin las tetas no hay paraiso” eli ”Ilman tissejä ei ole paratiisia”. Se kertoo prostituoiduista ja heidän jännittävästä elämästään. Toivottavasti se tulee vielä kotosuomeenkin!

Hetki pyörittiin pallon hukassa, kun päästiin maihin. Kilpailutettiin takseja ankarasti, ja saatiinkin taksikyyti Moyogalpasta majapaikkaamme (Hacienda Merenda) suht halvalla. Kyseessä oli onneksi minubussi, eikä tavallinen taksi. Aletaan kohta hitsautua Hanneriikan kanssa kyljistä kiinni, kun vietetään niin paljon aikaa taksien etupenkeillä yhdessä. Puhumattakaan siitä vaihdekepistä, joka tuppaa olemaan vähän liian lähellä meitsin hanuria aina. Taksikuskeja se taitaa harvemmin haitata... Matka minibussillakin oli ankara: tie oli pahempi kuin mikään mökkitie ikinä! Matka ei ollut varmaan kilometreissä edes kovin pitkä, mutta siihen meni yli tunti. Oltiin aivan näännyksissä ja hikisiä, kun päästiin perille. Panikoitiin matkalla jo hurjasti sitä, että entäs jos ei ehditä illallisbuffettiin! Ehdittiin juuri ja juuri. Saatiin kyllä pitkiä katseita, kuusi ahnetta suomalaistyttöä, jotka hotkivat ja sitten vielä santsaavat kilpaa. Eikä se jäänyt tähän yhteen iltaan, oltiin vissiin joka ilta ensimmäisten joukossa ruokajonossa ja santsaamassa... paikka meni varmaan konkkaan, kun lähdettiin.

Hotellin patiolla seikkaili aina välillä aasi nimeltä Fiona. Se yritti muun muassa varastaa tuhkakupin, imeä ketsuppia pullosta ja viedä jonkun naisen ruuat. Toisena iltana se olisi halunnut mennä riippumattoon... Hotellissa oli myös tiukka no illegal drugs or strong alcohol -politiikka. Tähän selvisi syy hotellin sivuilta, jossa kerrottiin joidenkin narkkikänniääliöiden yrittäneen muun muassa raiskata Fionan (kyllä), jonkun naisen sekä polttaa toista ihmistä tupakalla. Olimme kovin kiitollisia tästä säännöstä siis

Tutustuttiin myös ensimmäistä kertaa kunnolla muihin turisteihin, kanadalaisiin poikiin, jotka olivat kiertämässä Väli-Amerikkaa. Hirveän hankalalta tuntuu puhua yhtäkkiä englantia, kun on jankannut espanjaa. Meinaa tulla spanglishia.

Päivän kruunasi tieto siitä, että sain lipun Metallican keikalle Poriin heinäkuussa! Tuli oikein mukavasti etukäteissynttärilahjaksi. Jihuu. Vähän meitsi rokkaa heinäkuussa, vaikka yksin olisinkin siellä!

PERJANTAINA 20.2.

Yö dormissa oli ihan saaaaamarin kuuma, heräsin litimärkänä ollen varma siitä, että nyt on kyllä inkontinenssi iskenyt vanhuuden lähestyessä... Okei, se oli vaan silkkaa hikeä. Kärkyttiin aamiaista pikajuoksija-asennoissa ja ampaistiin kauhomaan puuroa, leipää, munakasta, gallo pintoa ja hedelmiä heti, kun ruokakello otettiin esille. Närkästyksemme oli suuri, sillä aamiaisen oli luvattu alkavan seitsemältä ja se alkoikin VASTA 7:15. Pöyristyttävää!

Seuraavana vuorossa: SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE EDITION, 1/2
Vatsat pönköllään lähdettiin heti kasilta kohti tulivuoriseikkailua, eli tulivuori Maderasta, joka on toinen saaren tulivuorista. Tämä yksilö oli luojan kiitos se pienempi ja helpompi, ”vain” 1500m korkea. En ollut osannut kuvitella, että tulivuorelle kiivettäisiin trooppisen sademetsän läpi, mutta näin vain kävi. Ennen vuorelle nousua bongasimme muutaman apinatoverin, jotka kuitenkin olla möllöttivät liian kaukana puussa. Lähdettiin kipuamaan ja sitten sitä jatkettiinkin hurjat viisi (5) tuntia, välillä nelivedolla, välillä lähes pystysuoraa mutaseinää pelkät puiden juuret apuna. Ja sitä mutaa oli kyllä enemmän kuin äiti tietää: valuvaa, upottavaa, liukasta. Ei siinä halunnut edes ajatella sitä, että mitäs, jos jalka lipsahtaa... oli myös mukavaa upota säännöllisin väliajoin mutaliejuun nilkkaa myöten. Siinä ei olisi paljon coretex -kengätkään auttaneet! En ole ikinä kokenut mitään rankempaa. Ikinä. Tauot olivat sellaisia 2-5 minuutin juomapausseja, vauhti oli kova. Siinä vaiheessa, kun pääsimme huipulle, jalat tärisivät ja kuupassa huippasi hieman ilman ohuuden takia. Oltiin kuitenkin hienosti pidetty huonoa huumoria yllä koko matkan ylös, mistä kertovat muun muassa eräätkin Jennin lausahdukset: ”Ollaanko me jo puolessa välissä tätä matkaa?!”, ”Ei, me ollaan vasta puolessa välissä tätä vuorta. YLÖSPÄIN” ja ”Mä oon koko ajan oottanu, että millon ne endorfiinit tulee. NYT NE TULI!”

Huipulla ei edes ollut kauhean hienoa, koska pilvet estivät näkemästä mitään. Se ei kuitenkaan haitannut niin paljoa, koska tunne siitä, että oli selvinnyt tuollaisesta hengissä, oli uskomaton. Tässä vaiheessa saimme valita, että lähdetäänkö taistelemaan takaisin alas, vai halutaanko käydä toisella puolella vuorta, vähän alempana olevalla kraaterijärvellä. Tahdottiin tietenkin järvelle, vaikka sen ansiosta jouduttiinkin laskeutumaan parikymmentä minsaa alas erittäin vaikeakulkuista ja tiheää viidakkoa, sekä palaamaan vielä samaa tietä takaisin huipulle. Järvelläkään ei ollut mitenkään äärettömän hienoa, koska sumun takia ei meinannut nähdä koko järveä. Onneksi saatiin siinä vaiheessa syödäksemme, ei ole juustosämpylät maistuneet pitkiin niin hyvältä! Harmitti vaan Johannan puolesta aika äärettömän paljon: sämpylöissä oli pähkinöitä, joten hän ei voinut syödä niitä allergian takia! Raukka joutui selviytymään 9 tunnin äärettömän raskaasta vaelluksesta muutamalla hassulla Ritz -suolakeksillä! Onneksi meillä oli edes niitä.

Vuorelta alas tuleminen tapahtui samaa ”tietä” kuin kipuaminenkin. Se ei sinänsä ollut niin fyysisesti raskasta, mutta raajat alkoivat olla kankeina väsymyksestä, kylmästä ja maitohapoilla. Lisäksi väsymys aiheutti keskittymiskyvyttömyyttä ja tarkkaavaisuus oli vähän niin ja näin. Tästä johtuen vedinkin muutaman kerran taidokkaat lipat persuksilleni, vaikka onneksi sainkin otettua käsillä vastaan. Siitä muistuttaa vieläkin oikean käden kipeä ranne. En ole myöskään ikinä ollut niin mutainen ja likainen, väsynyt ja nälkäinen. Kun päästiin takaisin hotellille, niin taisi olla muilla turisteilla hauskaa. Oltiin nimittäin aikamoinen näky. Kun otin kengät pois jalasta, olivat jalkaterät aivan vitivalkoiset ja ryppyiset (koska kengät olivat läpimärät mutavellistä), mutta kuitenkin täysin puhtaat. Nilkasta ylöspäin oli polviin asti ja housuissakin kuivunutta mutaa. Hauskinta siinä oli vielä se, että muta ei irronnut edes suihkussa saippualla! Jouduin kynsillä raapimaan jalkojani, että sain jalat edes jotenkin siedettävään kuntoon.

Ei olekaan pitkiin tuntunut niin hyvältä, kun sain suihkun jälkeen eteeni kahvikupin ja miniläppärin. Ennen illallista palautusjuomaksi ottamani olutkaan ei mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut vaikuttavan... Ja osaatte varmaan arvata, ketkä olivat sinäkin iltana ruokajonon ykköskuningattaria!

LAUANTAINA 21.2. SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE -EDITION, 2/2

Kun heräsin, en nähnyt mitään uusien tuhansien silmäryppyjeni välistä. Tajusin olevani jälleen vuoden vanhentunut. Oikeasti heräsin suhteellisen virkeänä, eivät lihakset olleet oikeastaan yhtään jumissa, vaikka pelkäsinkin sitä! Hiemaisen reidet antoivat merkkejä siitä, että edellispäivänä oli tullut käytyä kävelyllä... Tukevan aamiaisen ja useamman kahvikupillisen jälkeen ehdin soittaa Suomeenkin, ja sain ihailla talvimaisemia weppikameran välityksellä. Totesin, että taidan nyt olla kyllä mieluisammassa paikassa viettämässä synttäreitäni.

Ennakoitiin rauhallista päivää, johon suunnitelman mukaan kuului retki Ojo de Agualle, veden silmälle, jonka piti olla joku luonnonlähde. Rauhallista meillä olikin, siellä. Kanadalaiset lähtivät myös mukaan. Lähde ei ollut ihan täysin luonnollinen, sillä se oli reunustettu betoniseinillä ja sen ympärille oli tullut muutamia kioskeja ja ruokapaikkoja, mutta kaunista siellä oli silti. Oli mukavaa päästä veteen, vaikka hetihän siinä iho paloikin, keskipäivän auringossa. Olen muuten ihan oikeasti taas ruskettunut! En ole ikinä elämässäni ollut näin ruskea! Tosin pitää pysyä kaukana Jennistä, kun aletaan rusketuksia katsastamaan... Se on kyllä ihan Papu Papunen.

Paluumatkalla jouduttiin jälleen kerran toteamaan, että ”tää on tätä todellista Nicaa!” Saatiin nimittäin seuraavan bussin aikataulusta noin miljoona eri versiota. Odoteltiin rauhassa pölyisellä tiellä erästäkin bussia, jonka piti tulla ”15 minuutin päästä”. 45 minuutin päästä oltiin siirrytty puoli kilometriä eteenpäin (ja nähty maailman nyrpeänaamaisin apina) pienelle kioskille, josta ostettiin hieman lohtujäätelöä ja limsaa. Ei enää naurattanut, ja kanukki osti itselleen rommia, joka oli etiketittömässä pullossa. Saimme kunnian seurata tätä pullon korkkaus ja kulautushetkeä, joka ei yllättäen vienytkään näköä häneltä. Kummaa naamaa. Ehkä täällä ei tunneta pirtua.

Ja sitten tapahtui ihme, noin 3 tunnin odottamisen jälkeen. Tietä pitkin lähestyi bussi! Bussi tuli! Bussi myös meni ohi! Olipa shokki! Niin, se sattui nimittäin olemaan tupaten täynnä kuin Turusen pyssy, raajoja sojotti jo ovista ja ikkunoista muutenkin, joten meille vain huudeltiin, ettei nyt oikein oteta kyytiin. Suvi ei onneksi lamaantunut, vaan lähti juoksemaan bussin perässä huutaen porfavoria, ja että voitaisiin kyllä matkustaa vaikka katolla. Muita busseja kun ei ollut menossa enää, ja majapaikkaan oli melekoinen matka. Ilmeisesti bussin perässä juokseva, espanjaksi kiljuva blondi on sen verran tehokas tapaus, että meille järjestyikin istumapaikat. Katolta siis.

Jos kuviteltiin sen olevan rajua, kun matkustettiin pikkubussin katolla muutama hassu kilometri, niin oltiin kyllä totaalisen hukassa. Tämä oli sitä jotakin, todellista Nicaa: istuttiin kaikkien matkatavaroiden, vihannespussien ja sälän päällä koulubussin katolla. Jos bussit yleensäkin vaikuttavat siltä, että ne meinaavat kaatua kyljelleen välillä, ja että tiessä on enemmän kuoppia kuin selluliittipakaroissa, niin... Nyt sen kyllä huomasi hiemaisen paremmin. Lisäjännitystä matkalle toivat muun muassa puiden oksat, jotka tulivat välillä hyvin läheltä kattoa. Jouduimme huutamaan vähän väliä ”DUCK”, ”FORREST”, ”WATCH OUT” ynnä muuta, jolloin kaikki pyrkivät liiskautumaan mahdollisimman ohuiksi tavaroita vasten. Tästä huolimatta tuli vähän runtua oksista. Jenni nokkelana tyttönä tokaisikin yhdessä vaiheessa, että ”mulla on useammasta kädestä jo lähtenyt nahkat!”

Eikä siinä vielä kaikki, matkan jatkuessa saatiin uusiakin haasteita: matalalla roikkuvat sähköjohdot. Nicaragualaiset sähköjohdot eivät eristyksiltään muutenkaan ole kovin luottamusta huokuvia, joten alkoi jo oikeasti pelottaa. Yhdessä vaiheessa johto näytti olevan niin matalalla, että jouduttiin kiljumaan bussi pysähdyksiin ja pyytämään kuskia kiertämään tien vasenta laitaa niin, ettei johto olisi osunut bussiin.

(Hei äitee ja iskä ja Brita, muistakaa välillä hengittää siellä)

Niinä hetkinä, kun ei tarvinnut väistellä ansoja, saattoi ihailla järvi- ja tulivuorimaisemia. Täytyy myöntää, että aika ikimuistoiset synttärit kertakaikkiaan! Päästiin tälläkin kertaa hengissä perille, ja mikä tärkeintä: hyvissä ajoin illalliselle!

Kuulin myös synttäreiden kunniaksi mielenkiintoisen määritelmän itsestäni: vaikutan kuulemma siltä, että kärsin ympärivuotisista PMS-oireista tyyliin ”vihaan maailmaan ja tahdon, että kuolette kaikki” :D Tämän määritelmän antoi toinen kanadalaisista, mitä en yhtään ihmettele, koska olin edellisiltana väsymyksissäni puhunut jotain voodoonukeista ja neulojen työntelyistä niihin. Olin myös angstannut tietokoneella yksin useampaan otteeseen ja ollut naama norsunhanurilla muutenkin (Veikko Vuorikiipeilijääkin harmittaa joskus). Minusta tuntuu, että muutama muukin siellä Suomenpäässä on valmis yhtymään tähän määritelmään ainakin toisinaan ;) Tätäkin hauskemman määritelmän omasta olemuksestani kuulin Jennin espanjanopettajalta, jonka mielestä näytän ihan hawajilaiselta poskipäideni takia. Siistiä! Olen varmaan luonnonlahja surffauksessa...

Ollaan tässä tyttöjen kanssa suunniteltu Nicapeliä koneelle tai konsolille. Se olisi sellainen tasohyppelypeli, jossa ajettaisiin taksin kyydissä Managuassa tyyliin GTA, ryöstettäisiin ohikulkijoita ja ehkä mukiloitaisiinkin muutamia, kiipeiltäisiin tulivuorille, laskettaisiin hiekkalaudoilla rinteitä alas, matkustettaisiin bussin katolla, jossa pitäisi väistellä erinäisiä ansoja, sekä käveltäisiin Matagalpan kaduilla, jossa pitäisi väistellä kaduilla olevia reikiä/monttuja/kuoppia. Pelissä olisi taikajuomana rommi, joka palauttaa aina suoritustason äärimmilleen. Diskoauton kaappaamisesta ja sillä ympäri kylää ajamisesta saisi 1000 extrapistettä.

Tämä maa on vaan niin uskomaton välillä, ettei sitä voi uskoa itsekään.

SUNNUNTAINA 22.2.

Kotimatka oli: pitkä. Lähdettiin majapaikasta 8:30 bussilla, oltiin Matagalpassa noin 19:00. Matkustettiin tauotta, paitsi ennen lauttaa jouduttiin passaamaan yksi lautta, koska Suville iski todella huono olo. Hän joutui makaamaan Moyogalpan kadulla viltillä jalat ylhäällä. Seuraava lautta oli onneksi isompi ja parempi autolautta, vaikka sielläkin meinasi jo itse kullakin laatoitus lentää, kun joutui käymään vessassa, joka a) ei vedä ja haisee eritteiltä ja b) joka keinuu hullunlailla. Täytyy nostaa hattua Suville siitä, että hän selvisi matkasta, koska meille terveillekin se teki jo tiukkaa. Matka Managuasta Matagalpaan ei ole ikinä kestänyt niin kauan, se bussi pysähteli ihan koko ajan!

Tiivistys viikonlopusta: TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Nanananaananananananana...

MAANANTAINA 23.2.

Eli tänään. Olin töissä ihan umpijäässä, kauhean kylmä ja sateinen päivä. Itse päivä meni onneksi nopeasti. Heräsin kuitenkin aamulla taas päänsärkyyn. Hieman kummastuttaa jo sekin, että meinaa vähän heitellä välillä. Huimaa siis. Olen vahvasti sitä mieltä, että se johtuu näistä niskoista. Ensi viikonloppuna mennään onneksi sinne Laguna de Apoyolle takaisin, siellä käyn kyllä kaksi kertaa hierojalla, maksoi mitä maksoi.

Oli ihanaa huomata, että ihmiset olivat nähneet synttärilahjatoiveeni! Tällä hetkellä nicalasten ruokakassaan on ilmestynyt jo hurjat 64€! Sillä saa jo aivan valtavasti ruokaa! Tuhannet kiitokset teille ihanille ihmisille :)

Saatiin myös tänään kokea Jennin kanssa TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA -tunne. Ostin nimittäin aiemmin hiusvärin Yelbasta, ja se kehite-emulsio oli jo avattu ja käytetty! Siis Lorealin hiusväri! Kävin sitten vaihtamassa paketin. Tänään alettiin värjätä, niin eikä mitä: pullo on viilletty halki sivusta! Ihan uskomatonta! Jouduttiin käyttämään paljon luovuutta, että saatiin väri tukkaan, eikä lattialle/vaatteille/seinille. Täällä oikeasti kaikki arkipäiväisimmätkin asiat muuttuvat joskus to-del-la vaikeiksi.

Oho. Huomenna on ne synttärit ja kello käy jo perunoita ja... pylly puutu. Perskutin sänky!

TIISTAINA 24.2.

Saatiin aamulla ihan kiitettävästi rahaa palamaan, kun ostettiin kakut, karkit, piñata, sun muut oheistarvikkeet. Karautettiin sitten tyylikkäästi pirssillä eskarin pihaan. Päivä meni aika nopeasti synttäreiden takia, aluksi piti täyttää itse piñata ja kasata kertakäyttömukeihin jokaiselle 54 lapselle karkkikupposet. Sitten päästiinkin jo itse bailausvaiheeseen, mikä eteni melko samalla kaavalla kuin edelliset synttärit viikko takaperin. Minulla tosin palkatun valokuvaajan virkaa toimitti Jenni karkkipalkalla... Saatiin todella hyvää videomateriaalia minusta huiskimassa piñataa, joka sattui kyllä välillä olemaan ihan eri suunnalla, mitä kuvittelin. Toisin kuin lapsilla, minulla oli tietenkin side silmillä koko ajan. Ai niin, piñata oli porkkanan mallinen!

Työkaverit lohkaisivat minulle ja Jennille sellaiset palat kakkua, että sen jälkeen oli kyllä melkoisessa sokeripöllyssä. Pahaksi onneksi keittäjä oli tehnyt ruuaksi lemppariani gallo pintoa, johon hän oli vielä erikseen lisännyt chiliä, koska tiesi minun pitävän siitä. Piti sitten puoliväkisin syödä iso lautasellinen kohteliaisuudesta...

Sain myös ison synttärikortin, ja paras lahja oli ehdottomasti perjantaivapaa! Meillä ei ole eskarilla toimintaa perjantaina! Jihuu! Tämä tarkoittaa sitä, että huomenna menen Jennin työpaikalle, torstaina vielä omalleni ja sitten alkaa piiitkä viikonloppu! Ajateltiin mennä perjantaina ensiksi Tipitapaan, jossa on kuumia lähteitä, joissa voi lillua. Tuomon mukaan Keniassa jotkut keittivät samanlaisissa lähteissä kananmunia, joten voinemme valmistaa samalla aamiaista... Siitä jatketaan Masayaan ostelemaan hiukan lisää tuliaisia (tahdon ostaa itselleni panhuilun!), jonka jälkeen karautetaan paratiisiin eli Laguna de Apoyolle, vanhaan kunnon Crater´s Edgeen. Nautiskellaan siellä kaksi yötä. Sitten jaksaa aloittaa viimeisen työviikon.

Loma alkaa tuntua todellisemmalta koko ajan enemmän. Äsken käytiin ostamassa lennot Corn Islandille, 164 $/meno-paluu (käykääpä ihan piruuttanne googlettamassa kuvahaulla Little Corn Island), jonne suunnataan 7.3. Pois lennetään 15.3., mutta mennään suoraan Granadaan. Muut suunnitelmat ovat onneksi vielä auki.

Nyt koskee ihan hirveästi mahaan ja yököttää, joten en voinut mennä espanjantunnille. Toivottavasti en saanut samaa pöpöä, mikä Suviin iski.

matagalpa- ja ystävänpäivä Nicassa

Persdaagi kolomastoista päivä ei osoittautunut huonon onnen päiväksi missään muussa suhteessa, paitsi siinä, että Matagalpa -päivän biletys alkoi taas voimistua. Viime viikon sunnuntainahan oli valtavat pippalot kaduilla ja Parque Dariolla, käytiin siellä hetki jopa pyörähtämässä ja saatiin iloksemme seurata kahden hyvin vapaa-aikaorientoituneen herrasmiehen eroottista tanssiesitystä. Siitä on onneksenne videomateriaaliakin! Varsinainen Matagalpa -päivä on 14.2., kaupungin syntymäpäivä siis. Meitä ei niin hirveästi kiehtonut jäädä sitä seuraamaan... Vaikka olihan siellä sunnuntaina hieman Pestuumarkkinameininkiä, kaljateltat ja kaikki! ;)

Perjantaina kävin myös katsomassa sitä Hippoterapiaa. On hienoa, että näinkin kehitysmaassa (jossa Kaisan ja Suvin kertoman mukaan fysioterapiakin on täysin mitä sattuun) on mahdollista saada tuota ratsastusterapiaa. Siellä taisi olla silloin kuusi asiakasta ratsastamassa, osa ei voinut käyttää jalkojaan ollenkaan, osa pystyi kävelemään tuen avulla. Vaikeinta asiakasta piti olla useamman henkilön auttamassa, tukemassa sivuilta. Kaisa istui hänen kanssaan selässä ja piti kiinni. Itse terapian seuraaminen ei ollut mitenkään hurjan jännittävää, mutta onneksi sain viettää aikaani kehittävän pelin parissa: hevostilan lapset, likaiset ja savunhajuiset kuin mitkä (talon sisällä oli aivan hirveästi savua, niin kuin monessa talossa täällä, savupiippuja ei tunneta) tahtoivat heitellä kanssani palloa. No, eihän siinä nyt tietenkään mitään outoa olisi muuten ollut, mutta kun pallona toimi nuken pää... tuli hieman absurdi olo siinä kopitellessa, enkä saanut koko päivänä päästäni lausetta ”vierivä pää ei sammaloidu”. Kaikenlaista! Saatiin myös matkustaa vähän aikaa minibussin katolla pois tullessa. Se vasta olikin elämys, varsinkin perskannikoiden mielestä. Vielä, kun pääsisi sellaisen koulubussin katolle matkustamaan vaikka välimatkan Matagalpa-Managua.

Perjantai-iltana olisi voinut olla menoa ja meisinkiä kylän jokaisessa menomestassa, mutta tyydyttiin silti lähtemään kotiin Cafe Artesanoksesta yhdeksän jälkeen. Aamulla kun oli taas vaihteeksi aikainen herätys, kun piti ehtiä kuuden bussiin. Villit huhut kertovat, että jotkut meistä olisivat raahautuneet kotiin vasta puoli neljän aikoihin... Itse päätin nukkua hyvät yöunet, mutta eihän siitä mitään sitten tullut: sängyssä alkoi yhtäkkiä paleltaa aivan hirveästi. Lisäsin vaatetta, mutta ei auttanut. Päällä oli villatakki, pitkähihainen paita, pitkät housut ja sukat. Yritin kääriytyä makuupussiin ja lopulta oli pakko lähteä kaivelemaan buranaa, vaikka tunsinkin jäätyväni pystyyn. Kuumemittari väitti asteiden käyneen lähempänä kolmekasia... En tajua, miten voi yhtäkkiä tulla tuollainen kuume! Aamulla olo ei ollut mitä parhain, koska sain nukuttua ehkä kolme tuntia. Heräsimme joskus puoli viiden aikaan siihen, että ulkoa kuuluu järjetöntä meteliä: musiikkia, hälytysajoneuvojen ja erilaisten muiden sireenien/tööttien ääntä, sekä tykinlaukauksia. Aluksi se vaikutti suurin piirtein siltä, että meksikolaiset ovat tulleet ryöstämään koko kylän, mutta eikä mitä: paikalliset ne siellä vaan juhlivat kotikaupunkinsa syntymäpäivää. PUOLI VIIDELTÄ AAMULLA. Kaisa ja Suvi olivat nähneet, että taksit ajoivat jonossa, vilkuttivat valojaan ja soittivat tööttejään. Mahtava meininki. Ei kyllä oikein osattu arvostaa sitä...

Onneksi sain sentään toisen patjan sänkyyni, kun kehtasin avata suuni ja kertoa selkävaivoistani Mamalle. Nyt on hieman miellyttävämpi nukkua. Ihmetyttää kyllä jo viikon jatkunut kova päänsärky, parhaimmillaan vedän muutaman buranan päivässä. Se voi johtua selkä- ja niskakivuista, auringosta tai sitten ihan mistä vaan. Meinaa kyllä mennä järki pikkuhiljaa.

Mutta siis asiaan (ASIAA!)
Kello kuusi aamulla lähdimme jälleen kerran ihanalla bussilla kohti uusia seikkailuja kuudestaan. Tällä kertaa matkakohteenamme oli Laguna de Apoyo, tulivuoren kraatteriin muodostunut syvä järvi, jonka vesi on tooooodella kirkasta. Järven rannalla on useita majataloja, joista Kaisa ja Suvi olivat bonganneet Crater´s Edgen. Meidän piti vaihtaa bussia Tipitapassa (nämä paikalliset ihanat paikannimet) ja Masayassa, että pääsimme sinne saakka. Masayassa koimme myös reissun hirveimmän lounastuskokemuksen: emme löytäneet yhtäkään ravintolaan, joten menimme kahvila-konditoriaan. Sieltä ei saanut kahvia, lämmitettyä pitsaa eikä sämpylöitä, koska sähköjä ei ollut. Juustocroissant maistui hyvin omituiselta ja ”suklaavaahdolla” kuorrutettu ”suklaamuffinsi” maistui joltain aivan järkyttävältä. Täällä on muutenkin tullut huomattua, että kaikki parhaimman näköiset herkulliset leivokset ovat yleensä aivan hirveätä jankkia. Enää en kyllä erehdy ostamaan yhtään mitään kakkusia!

Onneksi Masayasta pääsi äkkiä pois. Suru ja murhe karisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saavuimme majapaikkaamme: se oli aivan uskomaton paratiisi! Kauniisti sisustettu, avonainen ja kuitenkin mukavan kodikas, joka oli aivan järven rannassa. Ylhäällä oli respa sekä ulos avoin hengailutila, välitasanteella pieni keittiötila, jossa henkilökunta teki ruuat ja sieltä sai myös hakea ilmaiseksi kahvia ja teetä (YJES) sekä ruokailuterassi (ei katettu), hieman alempana dormi (järvelle päin seinä pelkkää hyttysverkkoa, näki aamulla hienosti auringonnousun!) ja aivan alhaalla katettu terassi, jossa oli riippumattoja- ja tuoleja, baaritiski, aurinkotuoleja sekä tietenkin RANTA. Rannalla lojui kajakoita, sisäkumeja uimarenkaiksi sekä muita vesileluja. Vähän matkan päässä rannasta oli lautta, jonne pystyi uimaan aurinkoa ottamaan. Se oli oikea unelmapaikka! Puhumattakaan henkilökunnasta: paikan omistaa kanadalainen nainen, joka otti meidät henkilökohtaisesti vastaan. Hän opasti meitä lukkojen käytössä (amerikkaistyyliset numerosarjalukot, joita pitää pyöritellä koodin mukaan, minulle siis täyttä hepreaa) ja muisti lähes heti kaikkien nimet ulkoa. Hän esitteli meille koko paikan ja kehotti, että meidän ei tarvitse etsiä ruokaa: ruoka kyllä etsii meidät. Niin kauan, kun asiakkaat eivät ole uimassa, kantaa henkilökunta ruuat sinne, missä he nyt ikinä sattuvatkaan hengailemaan. Jennin kanssa istuskeltiin juuri rannalla terassilla, kun lounas (todella hyvää patonkia aurinkokuivatulla tomaatilla ja pastaa, ruokakori oli vuorattu banaaninlehdellä) saapui luoksemme oikein komean tarjoilijan tuomana. Ei hassumpaa! Hirveästi ei kyllä aikaamme muuten tuhlattu rannalla, kun sinne saavuttiin. Vesi näytti sen verran houkuttelevalta! Ja se oli lämmintä kuin linnunmaito! Meressä uimisen jälkeen oli ihanaa, kun pystyi sukeltelemaan ja uimaan ilman inhottavaa suolaa.

Bongasin myös mahtavan jutun, nimittäin hieronnan. Puolen tunnin hieronta, jonka antoi sokea mies, maksoi 160 c$ eli noin 6€. Päätin mennä kokeilemaan, koska olin todella sen tarpeessa sängyn takia, eikä kyllä kaduttanut. Tuli niin totaalinen rentoutuminen, ettei jalat meinanneet kantaa, kun nousin hierontapöydältä. Päässä tuntui siltä, kuin joku tulppa olisi irronnut. Hyvä oli sen jälkeen lähteä taas uimaan, kun käsivarret tuntuivat lähinnä makaronilta. En silti onnistunut hukkumaan. Hyppäsin myös pää edellä lautalta vain todetakseni, että bikinien alaosa ei välttämättä aio pysyä ihan joka kerta mukana menossa...

Me kun kaikki tykätään tuosta syömisestä aika paljon, niin oltiin tietenkin hyvissä ajoin jo kärkkymässä illallista ruokailuterassilla. Illallinen oli puoli seitsemältä, joten oli jo ihan pimeää ja pöydissä kynttilät palamassa. Jos jaksoi sen verran taivuttaa niskaansa, että katsoi ylöspäin, näki kauniin tähtitaivaan. Terassilta näkyi myös suoraan Laguna de Apoyolle. Ei hassumpaa siis. Ja ruoka... se oli vallan herkullista! Kaiken kruunasi jälkiruoka, joka oli suoraan uunista tullutta browniesia vaniljajäätelöllä ja suklaakastikkeella höystettynä. En ole kyllä ikinä syönyt niin hyvää jälkkäriä!

Siitä oli sitten hyvä siirtyä vatsat pönköllään rannalle terassille ja riippumattoihin. Eihän siinä kauaa tarvinnutkaan sitten makoilla, kun alkoi jo uni painamaan silmiä. Taisi olla vähän jälkeen yhdeksän, kun luovutin ja lähdin dormiin nukkumaan.

Aamulla oli ihanaa herätä lintujen lauluun ja siihen, kun aurinko alkoi hitaasti nousta järven takaa. Tilanteeseen sopi enemmän ja vähemmän hyvin se, että joku harjoitteli ylhäällä terassilla soittamaan panhuilulla ”Jaakko-kultaa”... Lähdimme sitten reippaina tyttöinä heti aamu-uinnille jo ennen seitsemää (vesi oli tosi lämmintä!)ruokahalua kasvattamaan, sillä hintaan kuului buffetaamiainen. Eikä ollut yhtään huono aamiainen, ei ollenkaan. Söin itseni aivan taneliksi, jonka jälkeen vaapuin vatsa valtavana rantapallona takaisin rannalle. Ehdittiin siinä vielä hetki rentoutumaan, ennen kuin piti lähteä bussilla kohti Masayaa.

Masayassa on pari toria, joilla myydään kaikenlaista käsityötavaraa. Sinnehän piti sitten tietenkin päästä shoppailemaan! Yritin kyllä kovasti pitää järjen kuupassa ja olla tuhlailematta, mutta eihän siitä mitään tullut. Siellä oli koruja, laukkuja, riippumattoja, patsaita, naamioita, ruukkuja ja lähes mitä vaan. Ostin ainakin riippumaton, laukun, huiveja, koruja... mutta osa niistä oli kyllä tuliaisia. Näin yritän ainakin uskotella itselleni ;) Tällä kertaa löydettiin Masayasta ravintolakin, uskomatonta!

Paluumatka oli taas väsynyt ja nihkeä. Jouduttiin pitkän aikaa seisomaan viimeisessä bussissa, mikä on kyllä välillä huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin istuminen. Ette nimittäin usko, miten paljon voi perspakarat hiota siellä kuumassa nahkapenkeillä... Sattui myös pikku äksidentti, kun pistettiin puolen litran vesipullo hattuhyllylle. Se tulla losahti sieltä yhdessä vaihteessa yllättäen suoraan vieressä istuvan miehen munaskuille. Tämä kyseinen herra sattui vielä nukkumaan, mutta virkistyi kyllä silmin nähden nopeasti. Pyytelin vuolaasti anteeksi, vaikka oikeasti nauratti kyllä aivan perskeleesti. Herra istui sitten koko loppumatkan kädet kalleuksiensa suojana, ihan kuin suomalaistytöt olisivat muka miinoittaneet koko hattuhyllyn nicakundien vastaisilla aseilla. Ei itse asiassa yhtään hassumpi idea...

Taas on siis tehty yksi onnistunut reissu. Täytyy sanoa, että tämä paikka on ollut kaikista paras tähän mennessä, vaikka siellä ei voikaan kauheasti tehdä mitään. Päätettiin Jennin kanssa mennä sinne vielä uudestaan, mikäli rahatilanne sallii. Jos siellä voisi olla kaksi yötä, ehtisi rentoutua viiiiiiiiieläkin enemmän. Väsyttää aivan hirveästi, selkä on melko pahasti palanut ja päätä särkee tietty, mutta silti on oikein mukava fiilis.

Kaksi työpäivää ja sitten Managuaan! Kuultiin Isla de Ometepesta kaikkea hyvää, joten siitäkin voi tulla oikein mainio reissu. Alkaa tämä aika kirjaimellisesti valua käsistä...

… mistä tulikin mieleeni, että kohta sitä taas vanhennutaan ja rypistytään. Haluankin esittää synttärilahjatoiveen näin julkisesti:

Lapset barrioissa näkevät päivittäin nälkää. Meillä on mahdollisuus käydä barrioissa kiertelemässä Familias Especialesin työntekijän kanssa ja samalla viedä köyhimmille perheille lahjoituksina ruokaa, vaatteita sekä leluja.
Jos haluat auttaa, voit tehdä pienen rahalahjoituksen tililleni 538907-512791, joka menee riisin ja pussikeittojen hankkimiseen. Jo pienellä summalla voit auttaa yhtä perhettä selviytymään useammasta päivästä!
2kg riisiä maksaa noin 1,85€
Yksi pussikeitto noin 0,25€
Jaamme riisit ja pussikeitot yhdessä Jennin kanssa perheille parin viikon päästä. Voit halutessasi lisätä viestikenttään, mitä haluat ostettavan ja kuinka paljon.

Kiitos <3

Arkea ja pieniä piristyksiä

Mitäs, mitäs... tuntuu, että ei ole kauheasti tapahtunut mitään, mistä kirjoittaa. No, eilen elimme jännittäviä hetkiä, kun sähköt katkesivat ja piti päästä suihkuun siitä huolimatta. Minä sitten istua pönötin vessanpöntöllä ja pidin Jenskalle otsalamppua. Sähköt tulivat juuri, kun vuoro olisi vaihtunut! Toissapäivänä oli myös ongelmia veden kanssa, sitä tuli iiihan pienenä liruna vaan. Siinä sitten sai naamaa pestä pelko persiissä, että loppuukohan se vedentulo kokonaan. Onneksi ei alettu värjätä tukkaa! Taitaisi meikeläisellä olla nyt aika punainen tukka...


Töissä kiristelin hiemaisen tiistaina, kun särki päätä ihan hirveästi (särkee nykyään melkein joka päivä, mikä johtuu luultavasti siitä, että herään monena aamuyönä niska-/selkäkipuihin. Se patja on oikeasti ihan hirveän ohut!) Viisi lasta itki suoraa kurkkua, joista yksi jatkoi huutoitkua kolme tuntia. Oli vissiin korvatulehdus tai jotain. Löysin myös yhden lapsista makaamasta omasta kusilätäköstään, naama vasta maata itki. Välillä se on vaan niin kamalaa katsottavaa.

Onneksi tässä on nyt tulossa paljon kaikkea kivaa! Eilen jo käytiin tutustumassa Movimientos Comunal -nimiseen paikkaan, joka tavallaan auttaa naisia auttamaan itseään esimerkiksi perheväkivaltatapauksissa. Harmillista sinänsä, että suurin osa luennosta meni ohi korvien: ei vielä riitä tuo espanjankielentaito! Jenni lupasi kirjoittaa tulikivenkatkuisen selostuksen kaikista niistä kauheuksista, mitä se nainen kertoi, joten pastean sen sitten tänne. Tänään mennään käymään samankaltaisessa paikassa, Collectivo de Mujeresissa. Kiinnostaa ihan hirveästi juuri nämä paikat, olisi mukava tutustua enemmänkin ja tehdä vaikka projektiopinnot jommastakummasta. Huomenna menen Jennin työpaikkaan tutustumaan, ja hippoterapiaan! Lauantaina lähdetään Laguna de Apoyolle & Masayaan, jossa on vissiinkin todella kaunista sekä kaikenlaisia käsitöitä. Siinä se loppuviikko taas hujahtaakin, ja ensi viikolla on vaan kaksi työpäivää, koska keskiviikkona suunnataan Managuaan. Käydään siellä Suurlähetystössä muun muassa. Jäädään sitten "sille tielle" ja suunnataan Managuasta suoraan kohti Isla de Ometepea... mutta siitä sitten enemmän myöhemmin.

Luultavasti viikonlopun jälkeen on taas jotakin mielenkiintoista kerrottavaa, ainakin bussimatkoista, jos ei muuta ;)

Ja taas selvittiin!

Yllättävän nopeasti menee ohi tuo tauti, kun saa lääkitystä: Jenni pystyi jo lähtemään nettiin sekä kaupungille shoppailemaan. Niin, muutahan tekemistä täällä ei oikeasti olekaan näin lauantaina. Tuntuu vähän kurjalta, että ollaan täällä jumissa koko viikonloppu, ja sitten on edessä taas yksi piiiiitkä työviikko. Käydään torstaina tutustumassa Collectivo de Mujeres -nimiseen paikkaan, ja yritän keskiviikkona mennä sinne Jennin harkkaan tutustumaan uudelleen. Onneksi sitä seuraavalla viikolla on vain kaksi työpäivää, koska lähdetään Managuaan tutustumaan muun muassa Suomen suurlähetystöön.

Alkaa muuten pelottaa nuo näkemäni enneunet: näin 1.-2.2. välisenä yönä unta, että joku kavereistani synnytti. Laitoin sitten Hannalle viestiä, että oletkos jo räjähtänyt... ja olihan se! Tyttö syntyi 2.2. iltapäivällä! :O HRRRR.

Laskettiin aamulla vähän reissubudjettia. Aika hienoja lukuja saatiin! Täytyisi yrittää säästää rahaa nyt, mutta kun ei haluaisi tinkiä ainakaan ulkona syömisestä, mikä sattuu olemaan tällä hetkellä suurinta huvia täällä (leffojen katselun ohella).

Tautista menoa

Täällä ei todellakaan kannata luottaa siihen, että asiat menisivät suunnitelmien mukaan. Piti nimittäin viettää torstai Jennin työpaikalla Familias Especialesissa, sekä käydä katsomassa ratsastusterapiaa. No, pääsin sinne työpaikalle asti ja oltiin jo matkalla barrioon, kun vatsa alkoi lähettää hätäsignaaleja. Eihän siinä muu auttanut kuin sanoa, että nyt on pakko lähteä kotiin. Kotona iski hirveä horkka, palelin makuupussin sisällä villatakki päällä ja juoksin välillä huussiin. Ilmeisesti hiilitabletit tehosivat, koska iltapäivällä ei enää ollut mitään. Aika jännä, että se vatsatauti voi tulla ja mennä noin nopeasti.

Täällä on nyt ihan saamarin kylmä! Istun tässä sängyn reunalla kirjoittamassa, sormet on ihan sininenä ja villasukat jalassakin palelee. Ulkona tuulee tosi kovaa... Ei ole kauhean hyvä tämän flunssan kannalta. Paikalliset sanovat, että nyt on normaalia kylmempää. Eilen illalla tehtiin vielä hieno ratkaisu, kun ostettiin lähes litran pöntöt jätskiä ja vedettiin ne leffaa katsoessa. Siinä sitten paleltiin molemmat Jennin makuupussin sisällä ja kiroiltiin omaa tyhmyyttä. Onneksi se jäätelö oli sentään taivallista!

Tuossa meidän lähellä on leffavuokraamo, josta voi hyvällä tuurilla bongata jonkun laatuleffan englanninkielisillä tekstityksillä. Vuokraaminen maksaa sen 20 cordobaa vuorokaudelta, eli alle euron. Ei paha, ei ollenkaan. Onneksi voi sentään katsoa leffoja, koska muuten illat saattaisivat tuntua hiemaisen pitkiltä. Menin kyllä eilenkin nukkumaan jo ysiltä, heräsin puoli seittämältä.

Tänään mennään kymmeneksi tutustumaan terveyskeskukseen. Sitten on ilmeisesti hengailuaikaa kaupungilla, jonka voisi käyttää esimerkiksi shoppailuun. Eilen ostettiin Jennin kanssa kengät alle 20€, vielä pitäisi löytää farkut, kun ne ovat täällä niin halpoja. Puoli kolmelta mennään tutustumaan Ormigitakseen, joka on alunperin ollut työtätekevien lasten ruokapaikka tai joku vastaava, mutta ei ilmeisesti toimi enää ihan samassa merkityksessä. Hyvin olen aina perillä siitä, missä mennään...

Illalla lähdetään diskoon! Ei toki keskenämme, vaan työkavereiden kanssa. Mennään aluksi Fabiolalle, josta siirrytään sitten jonnekin paikalliseen yökerhoon. Ollaan kyllä ihan varmoja jo valmiiksi siitä, että ei viihdytä siellä kovin pitkään. Jos jo kaduilla miehet tuppaavat olemaan ahdistavia, niin ei diskossa sitten... No, kiva ainakin käydä vilkaisemassa, että millaista musiikkia siellä soitetaan. Täällähän soi aina joka paikassa ”tuoreimmat hitit” eli ameriikkalaisia hittejä 80-90 -luvuilta. Meistä vähän vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Briitu vasta rantautumassa tänne...

Täällä on myös aikaa visioida hieman tulevaisuutta eli elämää Suomeen paluun jälkeen (AJN=Aikaa Jälkeen Nicaraguan). Saatiin loistoidea, että muutetaan asumaan kolmioon, minä, Jenni sekä Jennin pikkuveli Jesse. Suunniteltiin myös, että ostetaan Jesselle valkoinen esiliina ja söpö pieni hilkka siltä varalta, että hän ei löydä kesätöitä... ;)

P.s. Koska olen laiska, enkä jaksa lisätä tänne kuvia niin ahkerasti, niin Facebookista voi käydä kyyläilemässä kuvamatskua. Luultavasti kaikki tietävät nimenkin, jos tahtovat kaveriksi liittää... Mutta ainahan sitä voi kysyä!

6.2.klo 17.00

Tilanteet muuttuu NIIN nopeasti! Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin tallentanut edellisen tekstin koneelle, alkoi Jenni valitella vatsaansa. Hän päätti jäädä kotiin, kun lähdin yksinäni kohti Centro de saludia. Se terveyskeskus oli aika karu, oltiin vähän epäileviä muun muassa paikan hygieenisyyden suhteen... Lääkäri kuitenkin kertoi, että koulutus kestää kahdeksan vuotta, mikä lisäsi hieman luottamusta paikallisiin lekureihin. Täällä kun saa ostettua itselleen ammatinharjoittajan tittelin tuosta vaan! Oli kuitenkin outoa, että lääkäri antoi potilaidensa kylmän rauhallisesti odottaa, kun hän kierrätti meitä ympäri terveyskeskusta. Näin täällä.

Palasin kotiin todetakseni Jennin voinnin huonontuneen todella paljon: hän oli oksentanut jo kymmenisen kertaa, eikä siitä tuntunut tulevan loppua. Vatsakivut yltyivät niin koviksi, että soitin Vikille. Hän lupasi tulla antamaan lääkkeen injektiona pikimmiten, ja määräsi minut viemään näytteen labraan. On kamalaa katsella vierestä, kun toinen kärsii niin kovista kivuista, eikä voi itse tehdä mitään!

Näytteestä saatiin tulos parin tunnin jälkeen, ja sen mukaan Jennillä on paljon bakteereita bilettämässä vatsassa. Viki toi antibiootteja ja määräsi minutkin samalle kuurille, varmuuden vuoksi. Nyt Jennillä on jo parempi olo, ei enää oksentele. Toivottavasti tästä lähdetään parempaan suuntaan, eikä minulle iske sama tauti...

Epäilen, että viikonloppu menee taas kotosalla. Sunnuntaina ei tosiaankaan lähdetä mihinkään uima-altaalle, koska täällä on jo muutenkin niin hyytävän kylmä...

30.1. - 4.2.

Maanantaina 2.2.

Viikonloput livahtaa käsistä ihan huomaamatta, ja taas ollaan maanantaissa. Ei ne maanantait täälläkään ole herkkua, varsinkin kun harjoittelu tuntuu edelleenkin hieman nihkeältä. No, joka tapauksessa...

Olin siis perjantaina illalla aika kuolemankielissä, flunssa tuntui vaan pahenevan iltaa kohti. Käytiin italialaisessa syömässä (minullehan tunnetusti maistuu ruoka vaikka toinen jalka haudassa...), jonka jälkeen tajusin käydä ostamassa flunssaa lievittävää juomajauhetta apoteekista. Heitin sitten huiviini 600mg buranaa ja join päälle tuon litkun, toivoen parempaa huomista. Olimme nimittäin päättäneet, että lähdemme kahdestaan rannalle Pochomiliin, vaikka alunperin oli tarkoitus mennä sillä kuuden hengen köörillä Poneloyaan biitsille. Päädyimme tähän ratkaisuun lähinnä sen takia, että oli epävarmaa, voisiko Poneloyassa uida. Löydettiin sitten Raamatustamme (Lonely Planetista) tuo Pochomil.

Aamulla kello viisi reikä reikä oli ihan kohtalaisen hyvä olo (siis niin hyvä, kuin tuohon aikaan herätessä voi ylipäätään olla), joten eikun matkaan vaan! Hyppäsimme taksiin ja hurautimme turhan lyhyen matkan eteläiselle bussiasemalle, jossa täyteen ahdettu bussi jo odottelikin. Ali sattui tulemaan samaan kyytiin, mikä oli hyvä, sillä hän selvitti meille jälleen kerran muutamia asioita. Ensimmäinen niistä oli se, että meille ei myyty siksi lippuja luukulta, koska istumapaikkoja ei enää ollut. Saimme sitten vuorotellen istua muovisella jakkaralla keskikäytävällä! Taas uusi hieno matkustuskokemus! Toinen juttu oli se, miten Managuassa kannattaa valita taksi, jotta se olisi turvallinen. Siellä kun ei kannata lähteä ihan kenen tahansa kyytiin. Pitää katsoa, onko rekkarissa ja auton kyljessä oleva numerosarja sama, ja että kuskin henkilökortti tms. roikkuu näkyvillä. Ali myös kehotti valitsemaan jonkun vanhemman kuskin nuorempien jannujen sijaan. Hän myös tuli mukanamme asemalle asti, vaikka olisi muuten jäänyt jo aikaisemmin, ja valitsi meille taksin. Managuassa pitää myös sanoa kuskeille, ettei halua muita matkustajia kyytiin kesken kaiken. Täällä taksit ottavat muitakin kyytiin matkalla, mikä saattaa hidastaa matkantekoa huomattavasti...

Selvisimme hienosti taksimatkasta Managuan toiselle laidalle, toiselle bussiasemalle, josta olikin juuri lähdössä bussi Pochomiliin. Se oli myös tupaten täynnä, ja jouduimme istumaan aivan penkkien reunoilla. Minun vieressäni istui pariskunta, joka tuoksahti hiemaisen hirveältä. Se ei olisi vielä haitannut, mutta kun käytävälle tuli seisomaan nainen, joka tunki muhkeaa takapuoltaan suoraan naamavärkkiini, niin... oli aika ahdistunut olotila. Hengissä selvittiin kuitenkin taas.

Saavuttiin pienenoloiseen paikkaan, mutta hotelli osoittautui ihan hyväksi ja toimivaksi ratkaisuksi. Huoneessa ei tosin ollut vessanovea, eikä sen puoleen peiliäkään (KRIIIIIISI!), mutta oli se ihan oukei. Hintaa yhdelle yölle tuli 200 cordobaa per naama, mikä on aika paljon (7,5€), mutta ajateltiin tämän kerran vähän pröystäillä. Siellä oli muutenkin aika turistihinnat, johtuen varmaan suuresta määrästä jenkkituristeja. Ranta oli kuitenkin mahtava! Oltiin perillä jo ennen puoltapäivää, joten hilppaistiin tietenkin biitsille heti. Tajuttiin noin sekunnin sadasosassa hiekalle astumisen jälkeen, että kellonaika ei ole ehkä maailman suotuisin auringossa kirmailulle: pelkkä hiekka poltti paljaan jalkapohjan oikeasti araksi! Jäätiin siis biitsibaariin istuskelemaan, syötiin jäätelöä ja juotiin yhdet oluset. Siinä taisikin vierähtää tovi, ja ryhdyttiin myös juttusille erään Miamista kotoisin olevan, nykyisin Managuassa asuvan jantterin kanssa. Hän antoi todella hyviä matkavinkkejä Nicassa, ja oli todella tyrmistynyt kuullessaan siitä, kuinka paljon maksamme vuokraa tästä yhdestä huoneesta! Hänen mukaansa saisimme 200 $ vuokrattua jo oman asunnon Matagalpasta. Alkoi heti epäilyttää itseäänkin, ja tehtiin pikaisia laskelmia: jos asuisimme halvimmassa hotellissa Matagalpassa, maksasimme kuukaudessa 132 $! Mietimme hotelliin muuttamista, mutta pulmaksi muodostui muonahuolto. Hotellissa ei olisi mahdollista säilyttää ruokia tai ylipäätään laittaa ruokaa, joten ulkona syömiseen uppoisi nekin säästyneet rahat. Tuntuu kyllä siltä, että meillä hieman rahastetaan tässä hommassa... Tosin kyllähän sen ymmärtää. Tämän Willin mukaan meidän pitäisi kuitenkin tuohon hintaan saada vähintään ruuat kaupan päälle! Argh! Ei aiota enää harkan loputtua asua tässä, vaan lähdetään heti reissuun ja asutaan missä milloinkin.

Kun auringossa pystyi taas olemaan, suunnattiin kohti merta. Tyyni valtameri ei varmasti ole niin kaunis kuin Karibian meri (sinivihreä), mutta vaikuttava se oli silti. Oli hauskaa syöksyä päin aaltoja ja yrittää uida aallon mukana, vaikka kovin syvälle ei tietenkään uskaltanut mennä. Minua hieman harmitti, kun piti varoa silmiä uidessa (piilareiden takia), vaikka menihän sitä suolavettä silmiin siitä huolimatta. Ranta oli myös kovin tuulinen, joten hiekkaa löytyi tämän reissun jälkeen muun muassa joka paikasta.

Kokemattomille blondituristeille sattui myös pieni äksidentti: jätettiin tavarat muka turvallisen välimatkan päähän merestä, mutta emme ottaneet huomioon nousuvettä. Ollessamme hieman syvemmällä Will karjaisi meille yhtäkkiä jotain rannalta ja tajusimme aallon napanneen kaikki kamat mukaansa! Ette muuten varmasti ole nähneet sellaista baywatchjuoksusyöksyä, mikä Jennin kanssa tehtiin kamojen luo! Kassi, jossa kaikki tavarat olivat, oli kastunut osittain. Kaikki saatiin kuitenkin pelastettua, lukuun ottamatta bannaaneja, jotka aloittivat hurjan seikkailunsa Tyynenmeren lainehilla. Suuremmilta vahingoilta vältyttiin, sillä Jennin puhelin alkoi toimia illalla (no, ei se toimi kyllä kunnolla, mutta se puhelin on muutenkin vähän huonoa mallia...). Kirjojen sivut nyt kostuivat hieman, mutta kyllä niitä lukee. Ainut, mitä ei ilmeisesti enää saada herätettyä henkiin, on minun ämpeekolmesoitin. Onneksi kuulokkeet toimivat. Soitin oli ikivanha, josta en ole edes maksanut mitään (Kiitos Heikki!)

Siinähän se päivä hurahti sitten uipotellessa ja aurinkoa ottaessa, kunnes päätettiin lähteä hieman siistiytymään ennen auringonlaskua. Suihkusta tuli ihanan lämmintä vettä, meidän kotiveteen verrattuna siis. Auringonlasku oli aivan mahtava! Saatiin monta upeaa kuvaa siitä. Onneksi Cornilla on sitten enemmän aikaa vaan istua ja katsoa sitä, nyt oli ihan pakko kuvata. Ai niin, täällä on muuten ihan hassua katsoa kuuta, koska se on ihan eri asennossa, mitä Suomesta käsin katsottuna. Se näyttää keinuvan selällään!

Syötiin illallista hotellin ravintolassa, joka sekin oli hinnoiltaan aika hirveä. Tilasin katkarapuja valkosipulikastikkeessa, ja ne olivat HHHHYVIÄ! Olin myös bravegirl -86 ja söin salaattia. Ei ainakaan vielä ole vatsa mennyt sekaisin. Tuli annokselle hintaakin sellaiset 200 cordobaa, mikä siis oli samanverran kuin yö koko hotellissa... mutta toisaalta samaan hintaan saa Jyväskylässä hyvän pitsan. Täällä muuttuu tuo käsitys rahan arvosta hieman erilaiseksi, onneksi. Mietittiin kyllä sitäkin, että miten paljon meitä hirvittää taas Suomessa ruuan hinta. Eihän siellä saa kympilläkään ostettua lähes mitään ruokatarvikkeita, kun taas täällä se riittää helposti koko viikoksi. Päätettiin muutenkin pitää nyt hiukan tiukempaa budjettia, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettemme syö tällä viikolla ulkona kuin kerran! Onhan se yleensä hurjat 80-120 cordobaa, eli 3-4,50€.

Tuli myös filosofoitua ruuan äärellä monenmoista, mutta yksi suurista huolenaiheistamme oli se, mitä ihmettä me oikein voimme täällä tehdä? Tuntuu, että pitäisi edes jollain tavalla osata auttaa, mutta ei ole minkäänlaisia keinoja. Parasta olisi tietenkin auttaa ihmisiä auttamaan itseään, mutta näiden ihmisten motivoimiseen ei meidän rahkeet riitä. Tulee niin turhautunut olo, kun ei pysty auttamaan! Totta kai vaate- ja kenkälahjoitusten antaminen auttaa niitä muutamia lapsia, mutta se tuntuu niin surkean pieneltä asialta. Meinasi molemmilla iskeä suru puseroon, kun mietittiin tämän maan tilannetta. Kyllä täällä joutuu välillä henkisesti tosi koville, kun tajuaa oman hyväosaisuutensa ja kaiken sen turhan, mitä meilläkin elämässämme on.

Hieman allapäin päätimme lähteä suoraan nukkumaan, olihan kello jo hurjat puoli kahdeksan. Yllättävää kyllä, saimme molemmat nukuttua hurjan pitkät yöunet ja kipaisimme sirpakkaina aamupalalle kahdeksan jälkeen. Hotellin aamiaisella oli vaihtoehtoina amerikkalainen tai paikallinen aamiainen, joista valitsin paikallisen. Alan jo tottua syömään aamulla gallo pintoa eli papuja ja riisiä.

Vatsat pinkeinä sunnistettiin ottamaan arskaa ja uimaan. Vältyttiin uusilta vesivahingoilta ja oli oikein mukavaa, vaikka harmittikin se, ettei kerennyt hirveästi rentoutumaan noin lyhyen ajan takia. Biitsireissun suosituin lause taisi ollakin ”sitten Corn Islandilla...” Puolilta päivin hyppäsimme jo bussiin, joka oli tällä kertaa pienempi ja todella hyvä! Se maksoi vaan viisi cordobaa enemmän. Matka jatkui yhtä jouheasti loppuun saakka, vaikka saimmekin hetken aikaa odotella jatkoyhteyttä Managuassa. Asema itsessään ei vaikuttanut hirveän pelottavalta, mutta aseman ulkopuolella ihmiset käyttäytyivät tunkeilevasti ja jopa hieman aggressiivisesti. Onneksi asemalla oli vartijoita, jotka pitivät nuo ahdistelijat poissa.

Hyvä reissu kaikenkaikkiaan, vaikka rahanmeno hieman puhalluttikin illalla. Laskin, että minulla olisi mennyt jotain 60€ tuohon reissuun, mikä on tietenkin aivan järjetön summa, vaikka siihen sisältyikin paljon tuliaisia. Seuraavilla reissuilla ollaan sitten säästeliäämpiä!

Tänään piti sitten mennä normaalista poiketen SOS Centrolle, jossa harkan ohjaajani minua odotteli. Meinasin myöhästyä, koska penteleen taksikuski poimi matkustajia kyytiin matkalla oikein urakalla. En tiennyt yhtään sitä, miksi minun piti mennä sinne. Oli siis hieman nihkeää alkaa kylmiltään kertoa Delvialle espanjaksi sitä, miksi harjoittelu ei ole vastannut odotuksiani. Hän ei ilmeisesti edelleenkään ymmärtänyt sitä pointtia, että en haluaisi tehdä koko harkkaani tuolla pre-escuelassa. Hän nimittäin alkoi esitellä kirjoista kaikkia lasten liikunnallisia harjoituksia, joita voisin lasten kanssa tehdä... ihan hyviä ideoita, mutta silti tahtoisin nähdä myös barrioita ja aikuisten ryhmiä!

Delvia ohjasi minut keskuksen omaan esikoululuokkaan, kolmanteen niveleen, jossa ovat 5-6-vuotiaat lapset. Tarkoituksena oli ilmeisesti se, että imen itseeni ideoita sieltä. Siellä käyminen oli sinänsä hyvä kokemus, koska näillä lapsilla oli selkeä lukujärjestys päivässä. Se sisälsi muun muassa tapojen opettelua, ohjattua askartelua ja musiikkiliikuntaa. Tuli kuitenkin heti sellainen olo, että haluan mieluummin olla El Futuro de Los Niños -eskarissa kuin siellä. Se paikka oli jotenkin... liian hieno. Lapsistakin huomasi, että he ovat ehkä hieman parempiosaisia.

Huomenna palaan siis takaisin barrio Las Mariakseen ja yritän kehitellä tekemistä tuleville viikoille. Torstai on toivoa täynnä, eli pääsen toivottavasti Jennin kanssa katsomaan ratsastusterapiaa! Perjantaina onkin sitten vuorossa vierailupäivä Ormigitakseen, josta en nyt osaa kertoa enempää.

Ja joo. Sain maailman oudoimmat auringonpolttamat matkalla... muun muassa otsassa on sellainen LÄNTTI. Olen kyllä ruskettunutkin, vaikka ei sitä Jennin rinnalla huomaakaan!

P.s. Suklaa-, karkki- ja tupakkalakko on kestänyt jo kuukauden!

P.p.s. Jennin blogia voi lukea osoitteesta http://nissusokassa.blogspot.com

P.p.p.s Nokkelimmat tajuavat!

Tiistaina 3.2.

Kun aamulla alkaa mennä huonosti, niin sitten menee ja kunnolla! Heräsin ihan normaaliin aikaan eli kuudelta, mutta jotenkin onnistuin hukkaamaan aikaa jonnekin ja tuli ihan hirveä kiire. Hotkin aamupalan, totesin hyvän hameeni olevan märkä ja kiskaisin huonon hameen päälle. Eväät oli tekemättä ja nenä niin perskuleen tukossa, että meinasi happi loppua välillä (en näemmä osaa hengittää suun kautta...) Päätin sitten ehtiä vasta kahdeksan bussiin, joten lähdin kävelemään toiselle puistolle läpi keskustan. Jossain vaiheessa matkaa alkoi tuntua, että alushame on jotenkin kummallisesti. No, pieni vaivihkainen tarkastelu osoitti, että alushame on HALJENNUT juuri PERSUKSEN kohdalta! Koska hamekangas on ohut, päättelin haitarini loistavan kaikille hameesta läpi. Eipä siinä keskellä kaupunkia oikein voinut muuta, kuin yrittää siirtää laukkua vähän päälle peittämään. Töissä sitten käänsin hametta niin, että halkio tuli reiden päälle... en sitten tiedä, oliko sekään sen siveellisempi vaihtoehto.

Ei tainnut olla, koska matkalla espanjantunnille sain erittäin kovaäänistä ja piinaavaa vislausta kadun toiselta puolelta nuorilta janttereilta. Koska päivä oli siihen mennessä ollut niin suolesta, päätin purkaa kiukkuani näyttämällä keskisormea. Moista ei olekaan tullut harrastettua aikoihin! Helpotti oloa oikein mukavasti, vaikka huutelu ja vislailu vain yltyikin.

Tunneilla oli kamalaa. Pää oli täynnä räkää, eikä pystynyt muodostamaan yhtäkään järkevää ajatusta, saati sitten lausetta. Sijaisopettaja, joka on nyt pitänyt muutaman kerran tuntia, ei mielestäni opeta ihan niin hyvin kuin oikea opettajani.

Tuntien jälkeen olisin ollut jo ihan valmista kauraa lähtemään kotiin, mutta olimme luvanneet Jennin kanssa mennä Fabiolan luo kylään. Sinne siis. Istuttiin siellä muutama tunti ja yritettiin small talkata espanjaksi.

Jos sitä huomenna taas kulkis paremmin. Torstaina menen Jennin työpaikalle ja mennään yhdessä seuraamaan ratsastusterapiaa. Perjantaina on vuorossa Ormigitas, joten ei ole enää kuin yksi työpäivä!

Tänään keskiviikkona 4.2.

Menihän se työpäivä vähän nopeammin ja kivuttomammin tänään, vaikka ensimmäinen näky töihin mennessäni olikin itkupotkuraivarin kourissa oleva pikkupoika, joka potki, löi, raapi, huusi, ryskytti porttia ja kaikkea mahdollista. Ei olisi halunnut jäädä kouluun vissiinkään... Päivän urotyöni olikin se, että sain tämän lapsen rauhoittumaan, vaikka muut eivät yrityksistä huolimatta saaneet! Ehkä se hämmentyi niin paljon kökköespanjastani...

Kauhea flunssa, ei meinaa henki kulkea ja on tosi vetämätön olo koko ajan. Menis jo ohite!