Maanantaina 2.2.
Viikonloput livahtaa käsistä ihan huomaamatta, ja taas ollaan maanantaissa. Ei ne maanantait täälläkään ole herkkua, varsinkin kun harjoittelu tuntuu edelleenkin hieman nihkeältä. No, joka tapauksessa...
Olin siis perjantaina illalla aika kuolemankielissä, flunssa tuntui vaan pahenevan iltaa kohti. Käytiin italialaisessa syömässä (minullehan tunnetusti maistuu ruoka vaikka toinen jalka haudassa...), jonka jälkeen tajusin käydä ostamassa flunssaa lievittävää juomajauhetta apoteekista. Heitin sitten huiviini 600mg buranaa ja join päälle tuon litkun, toivoen parempaa huomista. Olimme nimittäin päättäneet, että lähdemme kahdestaan rannalle Pochomiliin, vaikka alunperin oli tarkoitus mennä sillä kuuden hengen köörillä Poneloyaan biitsille. Päädyimme tähän ratkaisuun lähinnä sen takia, että oli epävarmaa, voisiko Poneloyassa uida. Löydettiin sitten Raamatustamme (Lonely Planetista) tuo Pochomil.
Aamulla kello viisi reikä reikä oli ihan kohtalaisen hyvä olo (siis niin hyvä, kuin tuohon aikaan herätessä voi ylipäätään olla), joten eikun matkaan vaan! Hyppäsimme taksiin ja hurautimme turhan lyhyen matkan eteläiselle bussiasemalle, jossa täyteen ahdettu bussi jo odottelikin. Ali sattui tulemaan samaan kyytiin, mikä oli hyvä, sillä hän selvitti meille jälleen kerran muutamia asioita. Ensimmäinen niistä oli se, että meille ei myyty siksi lippuja luukulta, koska istumapaikkoja ei enää ollut. Saimme sitten vuorotellen istua muovisella jakkaralla keskikäytävällä! Taas uusi hieno matkustuskokemus! Toinen juttu oli se, miten Managuassa kannattaa valita taksi, jotta se olisi turvallinen. Siellä kun ei kannata lähteä ihan kenen tahansa kyytiin. Pitää katsoa, onko rekkarissa ja auton kyljessä oleva numerosarja sama, ja että kuskin henkilökortti tms. roikkuu näkyvillä. Ali myös kehotti valitsemaan jonkun vanhemman kuskin nuorempien jannujen sijaan. Hän myös tuli mukanamme asemalle asti, vaikka olisi muuten jäänyt jo aikaisemmin, ja valitsi meille taksin. Managuassa pitää myös sanoa kuskeille, ettei halua muita matkustajia kyytiin kesken kaiken. Täällä taksit ottavat muitakin kyytiin matkalla, mikä saattaa hidastaa matkantekoa huomattavasti...
Selvisimme hienosti taksimatkasta Managuan toiselle laidalle, toiselle bussiasemalle, josta olikin juuri lähdössä bussi Pochomiliin. Se oli myös tupaten täynnä, ja jouduimme istumaan aivan penkkien reunoilla. Minun vieressäni istui pariskunta, joka tuoksahti hiemaisen hirveältä. Se ei olisi vielä haitannut, mutta kun käytävälle tuli seisomaan nainen, joka tunki muhkeaa takapuoltaan suoraan naamavärkkiini, niin... oli aika ahdistunut olotila. Hengissä selvittiin kuitenkin taas.
Saavuttiin pienenoloiseen paikkaan, mutta hotelli osoittautui ihan hyväksi ja toimivaksi ratkaisuksi. Huoneessa ei tosin ollut vessanovea, eikä sen puoleen peiliäkään (KRIIIIIISI!), mutta oli se ihan oukei. Hintaa yhdelle yölle tuli 200 cordobaa per naama, mikä on aika paljon (7,5€), mutta ajateltiin tämän kerran vähän pröystäillä. Siellä oli muutenkin aika turistihinnat, johtuen varmaan suuresta määrästä jenkkituristeja. Ranta oli kuitenkin mahtava! Oltiin perillä jo ennen puoltapäivää, joten hilppaistiin tietenkin biitsille heti. Tajuttiin noin sekunnin sadasosassa hiekalle astumisen jälkeen, että kellonaika ei ole ehkä maailman suotuisin auringossa kirmailulle: pelkkä hiekka poltti paljaan jalkapohjan oikeasti araksi! Jäätiin siis biitsibaariin istuskelemaan, syötiin jäätelöä ja juotiin yhdet oluset. Siinä taisikin vierähtää tovi, ja ryhdyttiin myös juttusille erään Miamista kotoisin olevan, nykyisin Managuassa asuvan jantterin kanssa. Hän antoi todella hyviä matkavinkkejä Nicassa, ja oli todella tyrmistynyt kuullessaan siitä, kuinka paljon maksamme vuokraa tästä yhdestä huoneesta! Hänen mukaansa saisimme 200 $ vuokrattua jo oman asunnon Matagalpasta. Alkoi heti epäilyttää itseäänkin, ja tehtiin pikaisia laskelmia: jos asuisimme halvimmassa hotellissa Matagalpassa, maksasimme kuukaudessa 132 $! Mietimme hotelliin muuttamista, mutta pulmaksi muodostui muonahuolto. Hotellissa ei olisi mahdollista säilyttää ruokia tai ylipäätään laittaa ruokaa, joten ulkona syömiseen uppoisi nekin säästyneet rahat. Tuntuu kyllä siltä, että meillä hieman rahastetaan tässä hommassa... Tosin kyllähän sen ymmärtää. Tämän Willin mukaan meidän pitäisi kuitenkin tuohon hintaan saada vähintään ruuat kaupan päälle! Argh! Ei aiota enää harkan loputtua asua tässä, vaan lähdetään heti reissuun ja asutaan missä milloinkin.
Kun auringossa pystyi taas olemaan, suunnattiin kohti merta. Tyyni valtameri ei varmasti ole niin kaunis kuin Karibian meri (sinivihreä), mutta vaikuttava se oli silti. Oli hauskaa syöksyä päin aaltoja ja yrittää uida aallon mukana, vaikka kovin syvälle ei tietenkään uskaltanut mennä. Minua hieman harmitti, kun piti varoa silmiä uidessa (piilareiden takia), vaikka menihän sitä suolavettä silmiin siitä huolimatta. Ranta oli myös kovin tuulinen, joten hiekkaa löytyi tämän reissun jälkeen muun muassa joka paikasta.
Kokemattomille blondituristeille sattui myös pieni äksidentti: jätettiin tavarat muka turvallisen välimatkan päähän merestä, mutta emme ottaneet huomioon nousuvettä. Ollessamme hieman syvemmällä Will karjaisi meille yhtäkkiä jotain rannalta ja tajusimme aallon napanneen kaikki kamat mukaansa! Ette muuten varmasti ole nähneet sellaista baywatchjuoksusyöksyä, mikä Jennin kanssa tehtiin kamojen luo! Kassi, jossa kaikki tavarat olivat, oli kastunut osittain. Kaikki saatiin kuitenkin pelastettua, lukuun ottamatta bannaaneja, jotka aloittivat hurjan seikkailunsa Tyynenmeren lainehilla. Suuremmilta vahingoilta vältyttiin, sillä Jennin puhelin alkoi toimia illalla (no, ei se toimi kyllä kunnolla, mutta se puhelin on muutenkin vähän huonoa mallia...). Kirjojen sivut nyt kostuivat hieman, mutta kyllä niitä lukee. Ainut, mitä ei ilmeisesti enää saada herätettyä henkiin, on minun ämpeekolmesoitin. Onneksi kuulokkeet toimivat. Soitin oli ikivanha, josta en ole edes maksanut mitään (Kiitos Heikki!)
Siinähän se päivä hurahti sitten uipotellessa ja aurinkoa ottaessa, kunnes päätettiin lähteä hieman siistiytymään ennen auringonlaskua. Suihkusta tuli ihanan lämmintä vettä, meidän kotiveteen verrattuna siis. Auringonlasku oli aivan mahtava! Saatiin monta upeaa kuvaa siitä. Onneksi Cornilla on sitten enemmän aikaa vaan istua ja katsoa sitä, nyt oli ihan pakko kuvata. Ai niin, täällä on muuten ihan hassua katsoa kuuta, koska se on ihan eri asennossa, mitä Suomesta käsin katsottuna. Se näyttää keinuvan selällään!
Syötiin illallista hotellin ravintolassa, joka sekin oli hinnoiltaan aika hirveä. Tilasin katkarapuja valkosipulikastikkeessa, ja ne olivat HHHHYVIÄ! Olin myös bravegirl -86 ja söin salaattia. Ei ainakaan vielä ole vatsa mennyt sekaisin. Tuli annokselle hintaakin sellaiset 200 cordobaa, mikä siis oli samanverran kuin yö koko hotellissa... mutta toisaalta samaan hintaan saa Jyväskylässä hyvän pitsan. Täällä muuttuu tuo käsitys rahan arvosta hieman erilaiseksi, onneksi. Mietittiin kyllä sitäkin, että miten paljon meitä hirvittää taas Suomessa ruuan hinta. Eihän siellä saa kympilläkään ostettua lähes mitään ruokatarvikkeita, kun taas täällä se riittää helposti koko viikoksi. Päätettiin muutenkin pitää nyt hiukan tiukempaa budjettia, mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettemme syö tällä viikolla ulkona kuin kerran! Onhan se yleensä hurjat 80-120 cordobaa, eli 3-4,50€.
Tuli myös filosofoitua ruuan äärellä monenmoista, mutta yksi suurista huolenaiheistamme oli se, mitä ihmettä me oikein voimme täällä tehdä? Tuntuu, että pitäisi edes jollain tavalla osata auttaa, mutta ei ole minkäänlaisia keinoja. Parasta olisi tietenkin auttaa ihmisiä auttamaan itseään, mutta näiden ihmisten motivoimiseen ei meidän rahkeet riitä. Tulee niin turhautunut olo, kun ei pysty auttamaan! Totta kai vaate- ja kenkälahjoitusten antaminen auttaa niitä muutamia lapsia, mutta se tuntuu niin surkean pieneltä asialta. Meinasi molemmilla iskeä suru puseroon, kun mietittiin tämän maan tilannetta. Kyllä täällä joutuu välillä henkisesti tosi koville, kun tajuaa oman hyväosaisuutensa ja kaiken sen turhan, mitä meilläkin elämässämme on.
Hieman allapäin päätimme lähteä suoraan nukkumaan, olihan kello jo hurjat puoli kahdeksan. Yllättävää kyllä, saimme molemmat nukuttua hurjan pitkät yöunet ja kipaisimme sirpakkaina aamupalalle kahdeksan jälkeen. Hotellin aamiaisella oli vaihtoehtoina amerikkalainen tai paikallinen aamiainen, joista valitsin paikallisen. Alan jo tottua syömään aamulla gallo pintoa eli papuja ja riisiä.
Vatsat pinkeinä sunnistettiin ottamaan arskaa ja uimaan. Vältyttiin uusilta vesivahingoilta ja oli oikein mukavaa, vaikka harmittikin se, ettei kerennyt hirveästi rentoutumaan noin lyhyen ajan takia. Biitsireissun suosituin lause taisi ollakin ”sitten Corn Islandilla...” Puolilta päivin hyppäsimme jo bussiin, joka oli tällä kertaa pienempi ja todella hyvä! Se maksoi vaan viisi cordobaa enemmän. Matka jatkui yhtä jouheasti loppuun saakka, vaikka saimmekin hetken aikaa odotella jatkoyhteyttä Managuassa. Asema itsessään ei vaikuttanut hirveän pelottavalta, mutta aseman ulkopuolella ihmiset käyttäytyivät tunkeilevasti ja jopa hieman aggressiivisesti. Onneksi asemalla oli vartijoita, jotka pitivät nuo ahdistelijat poissa.
Hyvä reissu kaikenkaikkiaan, vaikka rahanmeno hieman puhalluttikin illalla. Laskin, että minulla olisi mennyt jotain 60€ tuohon reissuun, mikä on tietenkin aivan järjetön summa, vaikka siihen sisältyikin paljon tuliaisia. Seuraavilla reissuilla ollaan sitten säästeliäämpiä!
Tänään piti sitten mennä normaalista poiketen SOS Centrolle, jossa harkan ohjaajani minua odotteli. Meinasin myöhästyä, koska penteleen taksikuski poimi matkustajia kyytiin matkalla oikein urakalla. En tiennyt yhtään sitä, miksi minun piti mennä sinne. Oli siis hieman nihkeää alkaa kylmiltään kertoa Delvialle espanjaksi sitä, miksi harjoittelu ei ole vastannut odotuksiani. Hän ei ilmeisesti edelleenkään ymmärtänyt sitä pointtia, että en haluaisi tehdä koko harkkaani tuolla pre-escuelassa. Hän nimittäin alkoi esitellä kirjoista kaikkia lasten liikunnallisia harjoituksia, joita voisin lasten kanssa tehdä... ihan hyviä ideoita, mutta silti tahtoisin nähdä myös barrioita ja aikuisten ryhmiä!
Delvia ohjasi minut keskuksen omaan esikoululuokkaan, kolmanteen niveleen, jossa ovat 5-6-vuotiaat lapset. Tarkoituksena oli ilmeisesti se, että imen itseeni ideoita sieltä. Siellä käyminen oli sinänsä hyvä kokemus, koska näillä lapsilla oli selkeä lukujärjestys päivässä. Se sisälsi muun muassa tapojen opettelua, ohjattua askartelua ja musiikkiliikuntaa. Tuli kuitenkin heti sellainen olo, että haluan mieluummin olla El Futuro de Los Niños -eskarissa kuin siellä. Se paikka oli jotenkin... liian hieno. Lapsistakin huomasi, että he ovat ehkä hieman parempiosaisia.
Huomenna palaan siis takaisin barrio Las Mariakseen ja yritän kehitellä tekemistä tuleville viikoille. Torstai on toivoa täynnä, eli pääsen toivottavasti Jennin kanssa katsomaan ratsastusterapiaa! Perjantaina onkin sitten vuorossa vierailupäivä Ormigitakseen, josta en nyt osaa kertoa enempää.
Ja joo. Sain maailman oudoimmat auringonpolttamat matkalla... muun muassa otsassa on sellainen LÄNTTI. Olen kyllä ruskettunutkin, vaikka ei sitä Jennin rinnalla huomaakaan!
P.s. Suklaa-, karkki- ja tupakkalakko on kestänyt jo kuukauden!
P.p.s. Jennin blogia voi lukea osoitteesta http://nissusokassa.blogspot.com
P.p.p.s Nokkelimmat tajuavat!
Tiistaina 3.2.
Kun aamulla alkaa mennä huonosti, niin sitten menee ja kunnolla! Heräsin ihan normaaliin aikaan eli kuudelta, mutta jotenkin onnistuin hukkaamaan aikaa jonnekin ja tuli ihan hirveä kiire. Hotkin aamupalan, totesin hyvän hameeni olevan märkä ja kiskaisin huonon hameen päälle. Eväät oli tekemättä ja nenä niin perskuleen tukossa, että meinasi happi loppua välillä (en näemmä osaa hengittää suun kautta...) Päätin sitten ehtiä vasta kahdeksan bussiin, joten lähdin kävelemään toiselle puistolle läpi keskustan. Jossain vaiheessa matkaa alkoi tuntua, että alushame on jotenkin kummallisesti. No, pieni vaivihkainen tarkastelu osoitti, että alushame on HALJENNUT juuri PERSUKSEN kohdalta! Koska hamekangas on ohut, päättelin haitarini loistavan kaikille hameesta läpi. Eipä siinä keskellä kaupunkia oikein voinut muuta, kuin yrittää siirtää laukkua vähän päälle peittämään. Töissä sitten käänsin hametta niin, että halkio tuli reiden päälle... en sitten tiedä, oliko sekään sen siveellisempi vaihtoehto.
Ei tainnut olla, koska matkalla espanjantunnille sain erittäin kovaäänistä ja piinaavaa vislausta kadun toiselta puolelta nuorilta janttereilta. Koska päivä oli siihen mennessä ollut niin suolesta, päätin purkaa kiukkuani näyttämällä keskisormea. Moista ei olekaan tullut harrastettua aikoihin! Helpotti oloa oikein mukavasti, vaikka huutelu ja vislailu vain yltyikin.
Tunneilla oli kamalaa. Pää oli täynnä räkää, eikä pystynyt muodostamaan yhtäkään järkevää ajatusta, saati sitten lausetta. Sijaisopettaja, joka on nyt pitänyt muutaman kerran tuntia, ei mielestäni opeta ihan niin hyvin kuin oikea opettajani.
Tuntien jälkeen olisin ollut jo ihan valmista kauraa lähtemään kotiin, mutta olimme luvanneet Jennin kanssa mennä Fabiolan luo kylään. Sinne siis. Istuttiin siellä muutama tunti ja yritettiin small talkata espanjaksi.
Jos sitä huomenna taas kulkis paremmin. Torstaina menen Jennin työpaikalle ja mennään yhdessä seuraamaan ratsastusterapiaa. Perjantaina on vuorossa Ormigitas, joten ei ole enää kuin yksi työpäivä!
Tänään keskiviikkona 4.2.
Menihän se työpäivä vähän nopeammin ja kivuttomammin tänään, vaikka ensimmäinen näky töihin mennessäni olikin itkupotkuraivarin kourissa oleva pikkupoika, joka potki, löi, raapi, huusi, ryskytti porttia ja kaikkea mahdollista. Ei olisi halunnut jäädä kouluun vissiinkään... Päivän urotyöni olikin se, että sain tämän lapsen rauhoittumaan, vaikka muut eivät yrityksistä huolimatta saaneet! Ehkä se hämmentyi niin paljon kökköespanjastani...
Kauhea flunssa, ei meinaa henki kulkea ja on tosi vetämätön olo koko ajan. Menis jo ohite!
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Aikas paljon taas ollu tapahtumia teillä. Onneksi et tullut kipeäksi, että pääsitte viikonloppureissulle. Ja toivottavasti flunssa menee nyt pian ohitse. Ja onneksi se oli se "huonompi hame" joka meni rikki. Harmi olis ollu, jos parempi olis menny rikki.
VastaaPoistaJännää lukea mitä siellä tapahtuu. Tuo bussi kuulostaa ihan skotlantilaiselta jonolta. Ihmiset vissiin pitää läheisyydestä vähän enemmän kuin mihin me Suomalaiset ollaan totuttu :D
VastaaPoista