Viikon verran kaikenlaista kivaa

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät paineet alkaa kirjoittaa tässä vaiheessa, kun on ehtinyt tapahtua taas niin paljon. Alan epäilemään, että jaksaakohan kukaan edes lukea loppuun asti aina näitä jaaritteluja...

TIISTAINA 17.2.

Koin elämäni ensimmäiset (eikä suinkaan viimeiset) nicalaiset synttäripartyt, kun töissä eräs tyttönen täytti x-vuotta. Hoitotätin muisti prakailee hetkittäin. Voin kertoa, että jos töissä on ollut meteliä normipäivinä, niin sinä päivänä sitä oli kyllä triplasti enemmän, puhumattakaan siitä sotkusta, minkä piñata ja kaikki muut härpäkkeet saivat aikaan. Olin aika yllättynyt siitä, miten isosti niitä synttäreitä juhlittiin, vaikka pre-escuelan lapset ovat näitä köyhimpiä barrioiden lapsia. Kyseinen tyttö on kyllä aina näyttänyt kaikista parhaiten puetulta, ja voisin kuvitella, että vanhemmat ovat kustantaneet kyseiset pippalot. Tuskin esikoulu ainakaan. Täällä on kyllä tapana juhlia synttäreitä railakkaasti, ja luultavasti köyhimmätkin laittavat vähät rahansa haisemaan, että synttäreistä tulisi mahdollisimman upeat.

Yksi eskarin huoneista koristeltiin ilmapalloilla ja ameriikkalaisyylisellä ”happy bday” -banderollilla. Jokainen muksu sai pahvikartiohatun päähänsä (jösses, ne olivat kuin pieniä kiinalaisia vipeltäessään menemään hatut päässä kaikki 60), tarjolla oli tietenkin kaksi upeaa täytekakkua, piñata JA valokuvaaja. Siis. Valokuvaaja. Aluksi luulin sitä ukkelia tytön isäksi, mutta kyllä se oli ihan palkattu jannu.

Pirskeissä tanssittiin hieman, laulettiin sankarille ja sitten alettiin pahoinpidellä piñataa yksissä tuumin. Synttärisankari sattui olemaan se koulun ujoin tyttö, joten hän ei itse uskaltanut lyödä ollenkaan. Valokuvaaja yritti kovasti houkutella, että saisi hyvän kuvan, mutta ei. Ei mitenkään yllättävää, että muut lapset tarjoutuivat sitäkin enemmän mailan varteen. Piñataa mätkittiin varmaan tunti, ja lopuksi se piti hajottaa käsin. Olivat vähän liian kestävää laatua tehneet, ainakin alle 6-vuotiaiden pieksettäväksi. Ja osaatte varmaan kuvitella sen joukkohysterian, kun karkit putosivat lattialle... näin vain kasan pahvihattuja, käsiä ja jalkoja. Tämän jälkeen maistui kakku, josta suurin piirtein jokainen levitti puolet kermavaahdosta pitkin naamavärkkiä. Mikäs sen hupaisampaa seurattavaa, kuin sokerihumalaiset kermavaahtoiset pikku-kiinalaiset! Pisteeksi ii:n päälle kaikille jaettiin vielä muovimukilliset karamelleja sekä keksipaketit.

Minullekin vihjaistiin, että pitäisi sitten omille synttäreille (joita vietetään töissä huomenna 24.2.) väsätä samanlaiset lahjukset... Ostin sitten tänään tavallisia kertakäyttömukeja, ja huomenna aamulla yritän etsiä sellaisia karkkeja, joihin ei pikku-kiinalaiset tukehtuisi. Ostan myös kaksi täytekakkua (noin 240c eli alle kympin euroissa). Jenniltä saan lahjaksi sen piñatan Familias Especialesista. Voin sitten purkaa kaikki kerääntyneet paineet siihen huomenna.

Päivän kruunasi ehdottomasti se, että pienimpien lasten luokkahuonetta (se, missä vietän eniten aikaani, joka oli harmaa betoniloukko) oltiin maalaamassa ja remontoimassa. Radiosta alkoi soida YMCA, jota remppareiskat innokkaasti vislailivat ja jammailivat työskennellessään. Toinen vielä tokaisi minulle jotain siitä, miten hyviä biisejä radiosta tuleekaan. Nyökyttelin niin, että pää meinasi irrota ja pakenin keittiöön hihittelemään keittäjälle, jolle myös valaisin hieman tarkemmin kyseisestä orkesterista ja biisistä. Hän oli todella vaikuttunut ja sanoi minun tietävän hirvittävän paljon musiikista. Oikeastaan voisin pyrkiä seuraavaksi musiikintutkimuslaitokselle...

TORSTAINA 19.2.

Perinteitä kunnioittaen heräsin aamulla viisi yli viisi siihen, että palelsi niin maan penteleesti. Ystäväni kuumemittari kertoi minun kiehuvan siinä kolmekasin celsiusasteen kohdilla, mikä ei enää jaksanut edes yllättää. Yö oli mennyt jo muutenkin harakoille, koska sängyissämme on usein vieraita. Ei, ei nicaragualaisia ällömiehiä, vaan jotain pieniä luteita/kirppuja/sittisontiaisia, jotka kutittavat ja purevat. Kyllä, kaipaan omaan sänkyyni hyvin kovasti (terkkuja vaan Jonille, että jos olet käyttänyt sitä istualtaan-varpaista-kiinni-pompi-pyllyllä -trampoliinina, NIIN...)

Harkitsin ehkä sekunnin, että lähdenkö Managua/Isla de Ometepe -reissulle. Totta kai lähdin! Onneksi lähdettiin kerrankin ihmisten aikaan, eli kasin bussilla. Saatiin normaalit istumapaikat (WHOAA!) ja matkaa siivitti muun muassa erään liikennemerkin bongaaminen tienvarresta: siinä konttasi mies pullo kädessä. Näitä hupikylttejä löytyy myös Suomesta, mutta ilmeisesti täällä varoitellaan oikeasti konttaavista humalikoista tiellä. Mahtava maa! Hupia ei yhtään latistanut se, että ratiosta alkoi pauhata ensiksi Spice Girls (Who do you think you are), jonka jälkeen vuorossa oli Modern Talking (Jorma hart, Jorma soul näin tuttujen kesken). Lauloimme tietenkin mukana. Täällä tulee myös Aikuisen naisen espanjankielinen versio silloin tällöin, mikä kirvoittaa meidät hurjaan tunteen paloon. Valitettavasti useimmiten tämä tapahtuu juuri bussissa.

Managuastahan me emme pidä. Se on: likainen, haiseva, ahdistava, kallis, kuuma, turha. Siellä tapahtuu myös paljon taksi- ja bussiryöstöjä, mikä ei luonnollisestikaan lisää paikan vetovoimaa. Managuan pisteet kyllä kohenivat roimasti, kun pääsimme käymään ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Siellä oli LIUKUPORTAAT ja ELOKUVATETTERI ja MÄKKÄRI. Siis tajuatteko, liukuportaat! Joo, ei olla muututtu yhtään mehtäläisiksi ja tynnyrissä kasvaneiksi täällä Matakalapassa... Siitä paikasta kyllä huomasi, että ketkä siellä asioivat: rikkaimmat nicat. Hinnat olivat aika korkeita. Ostettiin kuitenkin snorkkelit sekä uimakakkulat Jennin kanssa Maissisaaria ajatellen.

Oli kuitenkin hurjaa luksusta valita yksi monista pikaruokapaikoista, syödä jälkkäriksi maailman ihanin ja mahtavin jäätelöannos, sekä myöhemmin vielä mennä elokuviin! Käytiin vain 50 cordoballa katsastamassa uutuusleffa ”He´s just not that into you”, jossa oli puhe enklanniksi onneksi. Se oli oikeasti niin rentouttavaa! Leffateatterikin oli parempi kuin Jyväskylässä, mikä ei kyllä varmaan vaadi ihan hirveästi...

Ennen leffaa käytiin itse asiassa tutustumassa Kepaan, jossa meille kerrottiin Suomen Nicaraguaan tekemästä kehitysaputyöstä ja kaikesta siihen liittyvästä. Se oli mielenkiintoista, ja oli jotenkin liikuttavaa nähdä kaikki Suomen luontoon liittyvät taulut siellä seinillä.

Yö Managuassa oli jälleen mielenkiintoinen: Jennin sänky oli täynnä pieniä ötököitä, joten nukuimme kahdestaan minun ötököttömässä pedissä. Peitteenä oli ainoastaan ohut lakana, ja tietysti minulle nousi yöllä kuume jälleen. Yritin sitten kääriytyä pyyhkeisiin. Aamulla oli aika nääntynyt olo, mutta ei auttanut, piti lähteä tutustumaan Suomen suurlähetystöön. Se oli myös aika mielenkiintoinen vierailu, meille kerrottiin aika paljon turvallisuusvinkkejä, mikä on varmaan ihan hyvä... Suurlähetystöön oli saatu ihan kivasti paalua palamaan, koska se oli sisustettu suomalaisilla tuotteilla ja tavaroilla. Oli se kyllä tyylikäs paikka, ei siinä.

Sieltä lähdettiin sitten samantien matkaamaan kohti Isla de Ometepea, mikä ei olekaan ihan pieni, helppo reissu. Managuassa oli mennyt jo siihen mennessä ihan järjettömästi rahaa, koska on pakko kulkea taksilla paikasta toiseen (ei saa kävellä) ja se on kallista. Nyt matkasimme taksilla bussiasemalle, kosta menimme bussilla San Jorgeen, josta otimme lautan saarelle. Lauttamatka oli... mielenkiintoinen. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni veneillen, tuntui aamupala silti huljuavan mukavasti vatsanpohjassa lautan pomppiessa tyrskyissä. Onneksi Jenni ja Hanneriikka ottivat matkapahoinvointilääkettä, joka nukuttaa, joten he nukkuivat autuaasti matkalla. Maisemat olivat kyllä upeat, ja vielä upeampaa oli seurata edessä olevasta televentteristä paikallista Salkkarit/Tunteita ja Tuoksuja/Kauniit ja Rohkeat -sarjaa. Onneksi en pysynyt kärryillä. Mistä muljahtikin mieleeni, että Jenni kuuli tänään espanjanopettajaltaan paikallisesta telenovelasta nimeltä ”Sin las tetas no hay paraiso” eli ”Ilman tissejä ei ole paratiisia”. Se kertoo prostituoiduista ja heidän jännittävästä elämästään. Toivottavasti se tulee vielä kotosuomeenkin!

Hetki pyörittiin pallon hukassa, kun päästiin maihin. Kilpailutettiin takseja ankarasti, ja saatiinkin taksikyyti Moyogalpasta majapaikkaamme (Hacienda Merenda) suht halvalla. Kyseessä oli onneksi minubussi, eikä tavallinen taksi. Aletaan kohta hitsautua Hanneriikan kanssa kyljistä kiinni, kun vietetään niin paljon aikaa taksien etupenkeillä yhdessä. Puhumattakaan siitä vaihdekepistä, joka tuppaa olemaan vähän liian lähellä meitsin hanuria aina. Taksikuskeja se taitaa harvemmin haitata... Matka minibussillakin oli ankara: tie oli pahempi kuin mikään mökkitie ikinä! Matka ei ollut varmaan kilometreissä edes kovin pitkä, mutta siihen meni yli tunti. Oltiin aivan näännyksissä ja hikisiä, kun päästiin perille. Panikoitiin matkalla jo hurjasti sitä, että entäs jos ei ehditä illallisbuffettiin! Ehdittiin juuri ja juuri. Saatiin kyllä pitkiä katseita, kuusi ahnetta suomalaistyttöä, jotka hotkivat ja sitten vielä santsaavat kilpaa. Eikä se jäänyt tähän yhteen iltaan, oltiin vissiin joka ilta ensimmäisten joukossa ruokajonossa ja santsaamassa... paikka meni varmaan konkkaan, kun lähdettiin.

Hotellin patiolla seikkaili aina välillä aasi nimeltä Fiona. Se yritti muun muassa varastaa tuhkakupin, imeä ketsuppia pullosta ja viedä jonkun naisen ruuat. Toisena iltana se olisi halunnut mennä riippumattoon... Hotellissa oli myös tiukka no illegal drugs or strong alcohol -politiikka. Tähän selvisi syy hotellin sivuilta, jossa kerrottiin joidenkin narkkikänniääliöiden yrittäneen muun muassa raiskata Fionan (kyllä), jonkun naisen sekä polttaa toista ihmistä tupakalla. Olimme kovin kiitollisia tästä säännöstä siis

Tutustuttiin myös ensimmäistä kertaa kunnolla muihin turisteihin, kanadalaisiin poikiin, jotka olivat kiertämässä Väli-Amerikkaa. Hirveän hankalalta tuntuu puhua yhtäkkiä englantia, kun on jankannut espanjaa. Meinaa tulla spanglishia.

Päivän kruunasi tieto siitä, että sain lipun Metallican keikalle Poriin heinäkuussa! Tuli oikein mukavasti etukäteissynttärilahjaksi. Jihuu. Vähän meitsi rokkaa heinäkuussa, vaikka yksin olisinkin siellä!

PERJANTAINA 20.2.

Yö dormissa oli ihan saaaaamarin kuuma, heräsin litimärkänä ollen varma siitä, että nyt on kyllä inkontinenssi iskenyt vanhuuden lähestyessä... Okei, se oli vaan silkkaa hikeä. Kärkyttiin aamiaista pikajuoksija-asennoissa ja ampaistiin kauhomaan puuroa, leipää, munakasta, gallo pintoa ja hedelmiä heti, kun ruokakello otettiin esille. Närkästyksemme oli suuri, sillä aamiaisen oli luvattu alkavan seitsemältä ja se alkoikin VASTA 7:15. Pöyristyttävää!

Seuraavana vuorossa: SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE EDITION, 1/2
Vatsat pönköllään lähdettiin heti kasilta kohti tulivuoriseikkailua, eli tulivuori Maderasta, joka on toinen saaren tulivuorista. Tämä yksilö oli luojan kiitos se pienempi ja helpompi, ”vain” 1500m korkea. En ollut osannut kuvitella, että tulivuorelle kiivettäisiin trooppisen sademetsän läpi, mutta näin vain kävi. Ennen vuorelle nousua bongasimme muutaman apinatoverin, jotka kuitenkin olla möllöttivät liian kaukana puussa. Lähdettiin kipuamaan ja sitten sitä jatkettiinkin hurjat viisi (5) tuntia, välillä nelivedolla, välillä lähes pystysuoraa mutaseinää pelkät puiden juuret apuna. Ja sitä mutaa oli kyllä enemmän kuin äiti tietää: valuvaa, upottavaa, liukasta. Ei siinä halunnut edes ajatella sitä, että mitäs, jos jalka lipsahtaa... oli myös mukavaa upota säännöllisin väliajoin mutaliejuun nilkkaa myöten. Siinä ei olisi paljon coretex -kengätkään auttaneet! En ole ikinä kokenut mitään rankempaa. Ikinä. Tauot olivat sellaisia 2-5 minuutin juomapausseja, vauhti oli kova. Siinä vaiheessa, kun pääsimme huipulle, jalat tärisivät ja kuupassa huippasi hieman ilman ohuuden takia. Oltiin kuitenkin hienosti pidetty huonoa huumoria yllä koko matkan ylös, mistä kertovat muun muassa eräätkin Jennin lausahdukset: ”Ollaanko me jo puolessa välissä tätä matkaa?!”, ”Ei, me ollaan vasta puolessa välissä tätä vuorta. YLÖSPÄIN” ja ”Mä oon koko ajan oottanu, että millon ne endorfiinit tulee. NYT NE TULI!”

Huipulla ei edes ollut kauhean hienoa, koska pilvet estivät näkemästä mitään. Se ei kuitenkaan haitannut niin paljoa, koska tunne siitä, että oli selvinnyt tuollaisesta hengissä, oli uskomaton. Tässä vaiheessa saimme valita, että lähdetäänkö taistelemaan takaisin alas, vai halutaanko käydä toisella puolella vuorta, vähän alempana olevalla kraaterijärvellä. Tahdottiin tietenkin järvelle, vaikka sen ansiosta jouduttiinkin laskeutumaan parikymmentä minsaa alas erittäin vaikeakulkuista ja tiheää viidakkoa, sekä palaamaan vielä samaa tietä takaisin huipulle. Järvelläkään ei ollut mitenkään äärettömän hienoa, koska sumun takia ei meinannut nähdä koko järveä. Onneksi saatiin siinä vaiheessa syödäksemme, ei ole juustosämpylät maistuneet pitkiin niin hyvältä! Harmitti vaan Johannan puolesta aika äärettömän paljon: sämpylöissä oli pähkinöitä, joten hän ei voinut syödä niitä allergian takia! Raukka joutui selviytymään 9 tunnin äärettömän raskaasta vaelluksesta muutamalla hassulla Ritz -suolakeksillä! Onneksi meillä oli edes niitä.

Vuorelta alas tuleminen tapahtui samaa ”tietä” kuin kipuaminenkin. Se ei sinänsä ollut niin fyysisesti raskasta, mutta raajat alkoivat olla kankeina väsymyksestä, kylmästä ja maitohapoilla. Lisäksi väsymys aiheutti keskittymiskyvyttömyyttä ja tarkkaavaisuus oli vähän niin ja näin. Tästä johtuen vedinkin muutaman kerran taidokkaat lipat persuksilleni, vaikka onneksi sainkin otettua käsillä vastaan. Siitä muistuttaa vieläkin oikean käden kipeä ranne. En ole myöskään ikinä ollut niin mutainen ja likainen, väsynyt ja nälkäinen. Kun päästiin takaisin hotellille, niin taisi olla muilla turisteilla hauskaa. Oltiin nimittäin aikamoinen näky. Kun otin kengät pois jalasta, olivat jalkaterät aivan vitivalkoiset ja ryppyiset (koska kengät olivat läpimärät mutavellistä), mutta kuitenkin täysin puhtaat. Nilkasta ylöspäin oli polviin asti ja housuissakin kuivunutta mutaa. Hauskinta siinä oli vielä se, että muta ei irronnut edes suihkussa saippualla! Jouduin kynsillä raapimaan jalkojani, että sain jalat edes jotenkin siedettävään kuntoon.

Ei olekaan pitkiin tuntunut niin hyvältä, kun sain suihkun jälkeen eteeni kahvikupin ja miniläppärin. Ennen illallista palautusjuomaksi ottamani olutkaan ei mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut vaikuttavan... Ja osaatte varmaan arvata, ketkä olivat sinäkin iltana ruokajonon ykköskuningattaria!

LAUANTAINA 21.2. SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE -EDITION, 2/2

Kun heräsin, en nähnyt mitään uusien tuhansien silmäryppyjeni välistä. Tajusin olevani jälleen vuoden vanhentunut. Oikeasti heräsin suhteellisen virkeänä, eivät lihakset olleet oikeastaan yhtään jumissa, vaikka pelkäsinkin sitä! Hiemaisen reidet antoivat merkkejä siitä, että edellispäivänä oli tullut käytyä kävelyllä... Tukevan aamiaisen ja useamman kahvikupillisen jälkeen ehdin soittaa Suomeenkin, ja sain ihailla talvimaisemia weppikameran välityksellä. Totesin, että taidan nyt olla kyllä mieluisammassa paikassa viettämässä synttäreitäni.

Ennakoitiin rauhallista päivää, johon suunnitelman mukaan kuului retki Ojo de Agualle, veden silmälle, jonka piti olla joku luonnonlähde. Rauhallista meillä olikin, siellä. Kanadalaiset lähtivät myös mukaan. Lähde ei ollut ihan täysin luonnollinen, sillä se oli reunustettu betoniseinillä ja sen ympärille oli tullut muutamia kioskeja ja ruokapaikkoja, mutta kaunista siellä oli silti. Oli mukavaa päästä veteen, vaikka hetihän siinä iho paloikin, keskipäivän auringossa. Olen muuten ihan oikeasti taas ruskettunut! En ole ikinä elämässäni ollut näin ruskea! Tosin pitää pysyä kaukana Jennistä, kun aletaan rusketuksia katsastamaan... Se on kyllä ihan Papu Papunen.

Paluumatkalla jouduttiin jälleen kerran toteamaan, että ”tää on tätä todellista Nicaa!” Saatiin nimittäin seuraavan bussin aikataulusta noin miljoona eri versiota. Odoteltiin rauhassa pölyisellä tiellä erästäkin bussia, jonka piti tulla ”15 minuutin päästä”. 45 minuutin päästä oltiin siirrytty puoli kilometriä eteenpäin (ja nähty maailman nyrpeänaamaisin apina) pienelle kioskille, josta ostettiin hieman lohtujäätelöä ja limsaa. Ei enää naurattanut, ja kanukki osti itselleen rommia, joka oli etiketittömässä pullossa. Saimme kunnian seurata tätä pullon korkkaus ja kulautushetkeä, joka ei yllättäen vienytkään näköä häneltä. Kummaa naamaa. Ehkä täällä ei tunneta pirtua.

Ja sitten tapahtui ihme, noin 3 tunnin odottamisen jälkeen. Tietä pitkin lähestyi bussi! Bussi tuli! Bussi myös meni ohi! Olipa shokki! Niin, se sattui nimittäin olemaan tupaten täynnä kuin Turusen pyssy, raajoja sojotti jo ovista ja ikkunoista muutenkin, joten meille vain huudeltiin, ettei nyt oikein oteta kyytiin. Suvi ei onneksi lamaantunut, vaan lähti juoksemaan bussin perässä huutaen porfavoria, ja että voitaisiin kyllä matkustaa vaikka katolla. Muita busseja kun ei ollut menossa enää, ja majapaikkaan oli melekoinen matka. Ilmeisesti bussin perässä juokseva, espanjaksi kiljuva blondi on sen verran tehokas tapaus, että meille järjestyikin istumapaikat. Katolta siis.

Jos kuviteltiin sen olevan rajua, kun matkustettiin pikkubussin katolla muutama hassu kilometri, niin oltiin kyllä totaalisen hukassa. Tämä oli sitä jotakin, todellista Nicaa: istuttiin kaikkien matkatavaroiden, vihannespussien ja sälän päällä koulubussin katolla. Jos bussit yleensäkin vaikuttavat siltä, että ne meinaavat kaatua kyljelleen välillä, ja että tiessä on enemmän kuoppia kuin selluliittipakaroissa, niin... Nyt sen kyllä huomasi hiemaisen paremmin. Lisäjännitystä matkalle toivat muun muassa puiden oksat, jotka tulivat välillä hyvin läheltä kattoa. Jouduimme huutamaan vähän väliä ”DUCK”, ”FORREST”, ”WATCH OUT” ynnä muuta, jolloin kaikki pyrkivät liiskautumaan mahdollisimman ohuiksi tavaroita vasten. Tästä huolimatta tuli vähän runtua oksista. Jenni nokkelana tyttönä tokaisikin yhdessä vaiheessa, että ”mulla on useammasta kädestä jo lähtenyt nahkat!”

Eikä siinä vielä kaikki, matkan jatkuessa saatiin uusiakin haasteita: matalalla roikkuvat sähköjohdot. Nicaragualaiset sähköjohdot eivät eristyksiltään muutenkaan ole kovin luottamusta huokuvia, joten alkoi jo oikeasti pelottaa. Yhdessä vaiheessa johto näytti olevan niin matalalla, että jouduttiin kiljumaan bussi pysähdyksiin ja pyytämään kuskia kiertämään tien vasenta laitaa niin, ettei johto olisi osunut bussiin.

(Hei äitee ja iskä ja Brita, muistakaa välillä hengittää siellä)

Niinä hetkinä, kun ei tarvinnut väistellä ansoja, saattoi ihailla järvi- ja tulivuorimaisemia. Täytyy myöntää, että aika ikimuistoiset synttärit kertakaikkiaan! Päästiin tälläkin kertaa hengissä perille, ja mikä tärkeintä: hyvissä ajoin illalliselle!

Kuulin myös synttäreiden kunniaksi mielenkiintoisen määritelmän itsestäni: vaikutan kuulemma siltä, että kärsin ympärivuotisista PMS-oireista tyyliin ”vihaan maailmaan ja tahdon, että kuolette kaikki” :D Tämän määritelmän antoi toinen kanadalaisista, mitä en yhtään ihmettele, koska olin edellisiltana väsymyksissäni puhunut jotain voodoonukeista ja neulojen työntelyistä niihin. Olin myös angstannut tietokoneella yksin useampaan otteeseen ja ollut naama norsunhanurilla muutenkin (Veikko Vuorikiipeilijääkin harmittaa joskus). Minusta tuntuu, että muutama muukin siellä Suomenpäässä on valmis yhtymään tähän määritelmään ainakin toisinaan ;) Tätäkin hauskemman määritelmän omasta olemuksestani kuulin Jennin espanjanopettajalta, jonka mielestä näytän ihan hawajilaiselta poskipäideni takia. Siistiä! Olen varmaan luonnonlahja surffauksessa...

Ollaan tässä tyttöjen kanssa suunniteltu Nicapeliä koneelle tai konsolille. Se olisi sellainen tasohyppelypeli, jossa ajettaisiin taksin kyydissä Managuassa tyyliin GTA, ryöstettäisiin ohikulkijoita ja ehkä mukiloitaisiinkin muutamia, kiipeiltäisiin tulivuorille, laskettaisiin hiekkalaudoilla rinteitä alas, matkustettaisiin bussin katolla, jossa pitäisi väistellä erinäisiä ansoja, sekä käveltäisiin Matagalpan kaduilla, jossa pitäisi väistellä kaduilla olevia reikiä/monttuja/kuoppia. Pelissä olisi taikajuomana rommi, joka palauttaa aina suoritustason äärimmilleen. Diskoauton kaappaamisesta ja sillä ympäri kylää ajamisesta saisi 1000 extrapistettä.

Tämä maa on vaan niin uskomaton välillä, ettei sitä voi uskoa itsekään.

SUNNUNTAINA 22.2.

Kotimatka oli: pitkä. Lähdettiin majapaikasta 8:30 bussilla, oltiin Matagalpassa noin 19:00. Matkustettiin tauotta, paitsi ennen lauttaa jouduttiin passaamaan yksi lautta, koska Suville iski todella huono olo. Hän joutui makaamaan Moyogalpan kadulla viltillä jalat ylhäällä. Seuraava lautta oli onneksi isompi ja parempi autolautta, vaikka sielläkin meinasi jo itse kullakin laatoitus lentää, kun joutui käymään vessassa, joka a) ei vedä ja haisee eritteiltä ja b) joka keinuu hullunlailla. Täytyy nostaa hattua Suville siitä, että hän selvisi matkasta, koska meille terveillekin se teki jo tiukkaa. Matka Managuasta Matagalpaan ei ole ikinä kestänyt niin kauan, se bussi pysähteli ihan koko ajan!

Tiivistys viikonlopusta: TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Nanananaananananananana...

MAANANTAINA 23.2.

Eli tänään. Olin töissä ihan umpijäässä, kauhean kylmä ja sateinen päivä. Itse päivä meni onneksi nopeasti. Heräsin kuitenkin aamulla taas päänsärkyyn. Hieman kummastuttaa jo sekin, että meinaa vähän heitellä välillä. Huimaa siis. Olen vahvasti sitä mieltä, että se johtuu näistä niskoista. Ensi viikonloppuna mennään onneksi sinne Laguna de Apoyolle takaisin, siellä käyn kyllä kaksi kertaa hierojalla, maksoi mitä maksoi.

Oli ihanaa huomata, että ihmiset olivat nähneet synttärilahjatoiveeni! Tällä hetkellä nicalasten ruokakassaan on ilmestynyt jo hurjat 64€! Sillä saa jo aivan valtavasti ruokaa! Tuhannet kiitokset teille ihanille ihmisille :)

Saatiin myös tänään kokea Jennin kanssa TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA -tunne. Ostin nimittäin aiemmin hiusvärin Yelbasta, ja se kehite-emulsio oli jo avattu ja käytetty! Siis Lorealin hiusväri! Kävin sitten vaihtamassa paketin. Tänään alettiin värjätä, niin eikä mitä: pullo on viilletty halki sivusta! Ihan uskomatonta! Jouduttiin käyttämään paljon luovuutta, että saatiin väri tukkaan, eikä lattialle/vaatteille/seinille. Täällä oikeasti kaikki arkipäiväisimmätkin asiat muuttuvat joskus to-del-la vaikeiksi.

Oho. Huomenna on ne synttärit ja kello käy jo perunoita ja... pylly puutu. Perskutin sänky!

TIISTAINA 24.2.

Saatiin aamulla ihan kiitettävästi rahaa palamaan, kun ostettiin kakut, karkit, piñata, sun muut oheistarvikkeet. Karautettiin sitten tyylikkäästi pirssillä eskarin pihaan. Päivä meni aika nopeasti synttäreiden takia, aluksi piti täyttää itse piñata ja kasata kertakäyttömukeihin jokaiselle 54 lapselle karkkikupposet. Sitten päästiinkin jo itse bailausvaiheeseen, mikä eteni melko samalla kaavalla kuin edelliset synttärit viikko takaperin. Minulla tosin palkatun valokuvaajan virkaa toimitti Jenni karkkipalkalla... Saatiin todella hyvää videomateriaalia minusta huiskimassa piñataa, joka sattui kyllä välillä olemaan ihan eri suunnalla, mitä kuvittelin. Toisin kuin lapsilla, minulla oli tietenkin side silmillä koko ajan. Ai niin, piñata oli porkkanan mallinen!

Työkaverit lohkaisivat minulle ja Jennille sellaiset palat kakkua, että sen jälkeen oli kyllä melkoisessa sokeripöllyssä. Pahaksi onneksi keittäjä oli tehnyt ruuaksi lemppariani gallo pintoa, johon hän oli vielä erikseen lisännyt chiliä, koska tiesi minun pitävän siitä. Piti sitten puoliväkisin syödä iso lautasellinen kohteliaisuudesta...

Sain myös ison synttärikortin, ja paras lahja oli ehdottomasti perjantaivapaa! Meillä ei ole eskarilla toimintaa perjantaina! Jihuu! Tämä tarkoittaa sitä, että huomenna menen Jennin työpaikalle, torstaina vielä omalleni ja sitten alkaa piiitkä viikonloppu! Ajateltiin mennä perjantaina ensiksi Tipitapaan, jossa on kuumia lähteitä, joissa voi lillua. Tuomon mukaan Keniassa jotkut keittivät samanlaisissa lähteissä kananmunia, joten voinemme valmistaa samalla aamiaista... Siitä jatketaan Masayaan ostelemaan hiukan lisää tuliaisia (tahdon ostaa itselleni panhuilun!), jonka jälkeen karautetaan paratiisiin eli Laguna de Apoyolle, vanhaan kunnon Crater´s Edgeen. Nautiskellaan siellä kaksi yötä. Sitten jaksaa aloittaa viimeisen työviikon.

Loma alkaa tuntua todellisemmalta koko ajan enemmän. Äsken käytiin ostamassa lennot Corn Islandille, 164 $/meno-paluu (käykääpä ihan piruuttanne googlettamassa kuvahaulla Little Corn Island), jonne suunnataan 7.3. Pois lennetään 15.3., mutta mennään suoraan Granadaan. Muut suunnitelmat ovat onneksi vielä auki.

Nyt koskee ihan hirveästi mahaan ja yököttää, joten en voinut mennä espanjantunnille. Toivottavasti en saanut samaa pöpöä, mikä Suviin iski.