Alettiin jo Jenskan kanssa muuttumaan Matagalpahulluiksi, kun sattui sitten kaymaan niin hauskasti, etta Kaisa pentele pakotti meidat lahtemaan viela viihtehelle maanantaina. Tutustuttiin sitten noin puoleen kylaan, ja nyt tuntuu silta, ettei taalta haluaisikaan viela lahtea toviin! Olen kylla nukkunut ehka vahiten ikina parina viime yona, mutta mikas tassa on lomalla ollessa. Tulin eraan uuden kaiffarin koneella verkkoon tahan Cafe Artesanokseen ja ottamaan samalla aamupalasta. Aika luksusta! Se on aika katevaa, kun tyypit asuu tuossa lahes baarin seinanaapurina ;)
Ja ei, minulla ei ole nicaragualaista miesta, jos joku siella sellaista nyt veikkailee! Olen kylla tulossa kotiin, kunhan tassa kerkeen...
Tanaan lahdetaan viemaan viela viimeset avustuspaketit harjoittelupaikkaan. Hollantilainen tyyppi lahtee mukaan katsomaan, millaista on taalla eskarissa, ja lupasin nayttaa sille meidan hienot esitykset lasten kanssa. Hehee. Havettaa jo nyt.
AAAAAAARGH. En jaksa syoda tata aamupalaa kokonaan. Minusta on tullut muun muassa isovatsainen ja ahne.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Cornilla, Granadassa, Montelimarissa
Oli mielenkiintoista huomata, että millaista seuraa meikeläiset vetää puoleensa, siis jos ei lasketa näitä limaisia nicalaisia miehiä. Jostain kumman syystä kaikki vanhat herttaiset papat +55 halusivat tutustua meihin! Oltiin yksi päivä Casa Iguanassa kahvilla, ja pöytään istahti lautalla takanamme istuneet papparaiset. Toinen näytti ihan joulupukilta, valkopartainen ja muhkea, toinen oli hiukan pystyyn kuivanut, lähes pelottavalla kestopepsodenthymylla (okei, unohtakaa se pepsodent, ne hampaat oli järkyttävän keltaiset) varustettu. Alettiin jutustella edellispäivän lauttamatkasta. He olivat lautalla maininneet, että ovat postimerkkeilijöitä. Totesin silloin Jennille suomeksi, että ”joo, ovat varmaan jollain postimerkkeilijöiden seuramatkalla. Kuinka jännittävää!” No, siinä keskustellessa kävi ilmi, että he todellakin olivat postimerkkeilijöiden seuramatkalla USA:sta! Meinasi hiemaisen pokka pettää...
Törmättiin myös Cornilla erääseen mielenkiintoiseen coloradolaiseen”pariskuntaan”, jonka kanssa tuli paljon juteltua: työkaverit, noin +40 vee ja +60 vee miehet, joita kutsuttiin reilusti hippipapoiksi. Nuoremmalla oli valtava amishimainen parta ja vanhempi vaikutti välillä siltä, että on tullut polteltua muutakin kuin roskia.
Jouduttiin vaihtamaan majaakin parin yön jälkeen, kun tultiin siihen tulokseen, että meidän rahat ei yksinkertaisesti riitä Sunrise Paradisessa asumiseen. Oltiin otettu liian vähän käteistä mukaan, Little Cornillahan ei semmoista hienoutta tunneta, kuin pankomaatti. Kasattiin kimpsut ja kampsut, käveltiin Cool´s Spotin läpi Elsa´s Placeen ja jäätiin siihen. Säästettiin 10$ per yö, vaikka vessassa ei ollutkaan a) ovea tai b) lavuaaria. Saatiin myös nukkua samassa sängyssä taas vaihteeksi. Meidän ystävyys alkaa olla tosi läheistä tämän reissun takia, ihan kirjaimellisesti. Elsa´s oli aika rähjäinen paikka, ja työntekijät bailasivat keskenään iltaisin (ja välillä päivisinkin. Ainakin toinen omistajista, vanhempi harppu, oli kännissä pitkin päivää...), mutta kyllä siihen sopeutui. Alkoi vaan hiipiä pieni pelko persiiseen siitä, että mitenkä saadaan muka aika kulumaan saarella, jos ei voi edes snorklata. Ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto, että valitettiin tylsyyttä sellaisella paratiisisaarella! Omatuntoa vaiensi myöhemmin tieto siitä, että moni muukin turisti sanoi ihan samaa. Suvi ja Kaisa viihtyivät Little Cornilla päivän!
Yhtenä päivänä istuskeltiin jälleen Casa Iguanassa, kun alkoi tuulla ja sataa aivan järjettömän kovaa. Nähtiin jo sielujemme silmin, kuinka pienestä lautahökkelistämme lähtee katto lentoon ja seinien välistä piiskaa vettä... onneksi näin ei ollut käynyt. Silloin ei tuntunut kyllä siltä, että ah ihanaa paratiisia. Jäätiin sitten sinne pitämään sadetta, ja alettiin pelata Scrabblea jonkun kanadalaisen kanssa englanniksi (tietenkin). Tuntui ihan omituiselta käyttää aivojaan välillä. Eh eh. Päästiin myös käymään intter webber -maailmassa, mihin saatoin vain todeta: hallelujaa! Vaihdettiin sitten lennot pois Big Cornilta pari päivää aiemmaksi. Hyvälle päivälle vieläpä, jokainenhan tahtoo lentää pienkoneella perjantaina 13 päivä.
Meidän majan ovessa oli aika rämä lukko, ja vitsailtiinkin useampaan otteeseen, että joku päivä se aukeaa vielä itsestään ja paljastaa suorat näkymät meidän suihkuun. Vaan eipä naurattanut yöllä, kun heräsin ja tajusin oven olevan selällään! Karmiva fiilis iski siinä vaiheessa, ja molemmat syöksyttiin tarkastamaan, että rahat ovat tallella. Ei ollut voro ehtinyt vierailemaan, mutta tarkastettiin myös kaiken varalta mökki sängynalusia myöten, ettei sinne olisi hiipinyt ketään murhamiestä. Ei voitu mennä nukkumaan, ennen kuin lukko oli salvattu vielä pyykkinarulla ja oven eteen aseteltu hiuslakkapullo, joka kolinallaan herättäisin meidät, jos ovi aukeaisi. Nicaragualainen Securitas -firmakaan ei varmaan käytä parempia suojauksia!
Torstaina lähdettiin sitten pois pieneltä Cornilta isolle, ja samalle lautalle sattuivat tulemaan Suvi ja Kaisakin. Lauttamatka oli huomattavasti mukavampi pois päin, ei edes kastuttu yhtään! Päätettiin olla säästäväisiä, ja otettiin neljästään kolmen hengen huone. Se tarkoitti käytännössä jälleen kerran sitä, että nukuttiin Jenskan kanssa yhden hengen sängyssä yhdessä. Täytyy kyllä sanoa, että sinä yönä ei meikeläinen paljoa nukkunut... Onneksi Jenskalla on mahtavat unenlahjat!
Lento saarelta mantereelle sujui mukavasti (ilman krapulaa) ja koettiin miellyttäviä fiiliksiä, kun päästiin takaisin ”ihmisten ilmoille”. Kentällä piti käydä vielä varmistamassa paluulennot Suomeen kaiken varalta, kun täällä ei koskaan mikään ole varmaa. No, sehän ei tietenkään sujunut ongelmitta: väännettiin asiasta varmaan puolitoista tuntia Continental Airlinesin toimistolla, kunnes selvisi, että virkailija oli ymmärtänyt jonkin kohdan asiastamme väärin ja siitä koko sotku. Eikä tällä kertaa ollut edes kyse siitä, että asiaa olisi hoidettu espanjaksi! Mutta tärkeintä on, että lennot on nyt varmistettu ja päästään täältä vielä kotiinkin. Ehkä.
Päätettiin jäädä Managuaan yhdeksi yöksi ja hemmotella itseämme elävissä kuvissa käynnillä. Suunnitelmissa oli mennä tyttöjen suosittelemaan hostelliin, mutta sepä olikin täynnä. Koska Managuassa on melkoisen vaikeaa löytää turvallista majapaikkaa tuosta vaan, päätettiin sitten mennä hieman parempaan hotelliin. Kyllähän se harmitti, että siihen meni 40$ yöltä, mutta oli se sen arvoista Cornin jälkeen! Siellä oli KUUMA SUIHKU ja ilmaista kahvia tarjoiltiin HUONEESEEN ja siellä oli KAAPELITÖLLÖTIN! Otettiin hotellista kyllä kaikki ilo irti (esimerkiksi värjäämällä Jenskan tukka, eikä edes värjätty puolta kylppäriä samalla). Käytiin myös siellä Metrocentro -ostosparatiisissa syömässä ja leffassa. Oli hiukan mehtäläinen olo saarella olon jäljiltä...
Illalla, kun palattiin hotellille, käytiin vielä läheisessä pulperiassa ostamassa iltapalaa. Tapamme mukaan pyydettiin myyjältä pilttejä, joita on kätevää syödä matkalla. Otettiin ehkä neljä pilttiä ja jäätiin vielä arpomaan, että mitä muuta tarvittaisiin. Silloin nainen alkoi kysellä, että montako lasta meillä on, ja että tarvitaanko kenties pamperseja?
Ei tarvittu.
Aamulla vaan läsötetttiin hotellihuoneessa, katsottiin televentteriä ja käytettiin hyväksemme ilmaista netti/kahvipalvelua. Piti kerätä henkisiä voimavaroja lähestyvään bussimatkaan Managuasta Granadaan. Onneksi olin saanut yöllä suhteellisen hyvät unet ja olin muutenkin hyvällä tuulella, koska bussimatkalla sattui tähän mennessä inhottavin asia koko reissulla: rahapussi varastettiin! Olin hotellissa miettinyt, että laittaisinko rahavyön, mutta päätin vain vartioida kassia normaalia paremmin. Eipä auttanut! Kassi oli koko ajan sylissä, lukuun ottamatta ehkä muutamaa sekuntia, jolloin kumarruin nostamaan rinkan selkään. Siinä vaiheessa se sitten on näpistetty, vissiinkin. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut kuin 50€ arvosta rahaa ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Jos pankkikortti olisi mennyt... Harmitti kyllä aika rankasti tuollainenkin rahallinen menetys, se on täällä nimittäin iso summa. Taisi varas silti luulla liikoja meikeläisen ”aidosta” D&G:n lompsasta. No, toivottavasti osti edes itselleen jotain kivaa!
Onneksi en pystynyt olemaan pitkään masentunut lompsan takia, koska Granada oli kertakaikkiaan hurmaava kaupunki! Se oli niin kaunis, kaikki vanhat kolonialistiset rakennukset, ravintolat, kahvilat, terassit... Hostellikin oli tasoonsa nähden äärettömän halpa, ja tuntui Cornin jälkeen lähes luksukselta. Granadassa päivät vain kului huomaamatta, vaikka ei tehty oikeastaan kauheasti mitään. Aamupalaan sai kulumaan jo tunnin, sitten haahuiltiin hieman ympäriinsä, sitten olikin jo lounaan aika... Jossain vaiheessa tuntui kyllä siltä, että päämäärättömyys ja löysäily niin henkisesti, että fyysisesti alkaa jo ahdistamaan. Ei vaan osaa ”olla”! Saatiin me nyt jotain sentään aikaankin siellä: Jenska otti nenäkorun ja minä otin korvaan uuden lävistyksen! Nyt on taatusti kaikki mahdolliset taudit jänisrutosta AIDSIIN. Ei vaan, esimerkiksi minun lävistys tehtiin uudella, puhtaalla neulalla, vaikka vitsailtiinkin siitä, miten läheisellä mercadolla varmaan myydään kojussa käytettyjä neuloja, heti siinä maksojen ja munuaisten vieressä. Jos ottaa vaan viisi kertaa käytetyn, niin se on kalliimpaa, kuin kymmenen kertaa käytetty ;)
Käytettiin myös pyykit pesulassa, mikä on aivan hirmuista luksusta täällä. Haistelin varmaan jokaisen vaatekappaleen läpi, kun saatiin ne pesusta. Niin puhtaalta ne tuoksuivat! Miettikää nyt, PESUKONEELLA pestyjä vaatteita!
Ja mitäpä olisikaan Granada ollut ilman meidän ihania hippipappoja, joihin törmättiin siellä useampaan otteeseen! Viimeisenä aamuna osuttiin samaan aamiaispaikkaan, jossa jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa jutustelemaan. Keskusteltiin muun muassa uskonnoista ja vanhempi hippipappa oli sitä mieltä, että (Jeesuksen äitee) Maria oli aika fiksu likka, kun tekaisi tarinan enkeleistä ja Pyhästä Hengestä välttääkseen kivityksen. Täytyy muistaa itsekin kokeilla, jos vahingossa pamahtaa paksuksi ei-niin-suotuisalle-tyypille. Eh eh. Vanhempi papoista omistaa hostellin Coloradossa, lähellä Aspenia, ja toivottikin meidät tervetulleiksi töihin sinne, jos joskus lähdetään USA:an reissaamaan. Hostellissa on kuulemma ollut paljon työntekijöitä Euroopasta. Tyttöjen reissujalkojahan alkoi heti kutkuttamaan, se on vissiin aloitettava taas säästämään...
Viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (no ei todellakaan) oli vuorossa Hotel Barceló Montelimarissa. Ökyluksushotelli, jossa yksi yö kahdelle tuli maksamaan 164$. Siihen tosin sisältyi aamiais-, lounas- ja illallisbuffetti, sekä middaysnack -allasbaarissa. Kaikki juomat kuuluivat hintaan koko oleskelun ajan (paitsi tuontiviinat- ja oluet, olisin heti tilannut kylmän Koffin). Bussimatka Montelimariin oli kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Luultiin nimittäin, että ollaan nähty jo lähes kaikki tässä maassa, mutta ehei. Bussi oli aivan tupaten täynnä ihmisiä, mikä ei tietenkään ole uutta. Ihmisiä roikkui avoimen oven ulkopuolellakin. Jossain vaiheessa kuski hiljensi, ja rahastajapoika ilmoitti, että nyt olis sitten tiivistettävä vähän: pitää saada ovet kiinni, koska edessä on poliiseja. Eihän sillä siis väliä, vaikka autossa olisi SISÄLLÄ porukkaa kuin Elviksen hautajaisissa, kunhan ovet vaan on kiinni.
Montelimarissa oloa voi kuvailla yhdellä sanalla: ähky. Tiedätte varmaan tämän suomalaisen mentaliteetin, että jos buffetruokailusta on kerta maksettu... olisi saanut ehkä maailman parhaimman kuvan meidän luksushotellireissulta, kun lounaan jälkeen maattiin molemmat omissa sängyissämme selällään pelkät alusvaatteet päällä (vaatteet puristi liikaa) ja pideltiin vatsojamme. Ei edes voitu mennä heti uima-altaalle, koska oltaisiin varmaan upottu pohjaan lailla Titanicin. Ja ei, ei opittu kantapään kautta, vaan toistettiin sama virhe illallisella. Siellä oli sentään sushia tarjolla! Olin näin innoissani: !!!!!!!!!!!!
Paluu karuun todellisuuteen oli kyllä todella karu, kun hotellin autonkuljettaja jätti meidät keskelle Machachapaa odottamaan bussia Managuaan. Edellisiltana oltiin lilluttu kylpyammeessa, joka oli täynnä karkintuoksuista kylpyvaahtoa, nyt sitten seisottiin keskellä paskaa ja hajuja, joiden alkuperää ei kukaan halua arvailla. Elämä on. Matkalla raikasi bussin radiosta täysillä joku jeesusfanailukanava (ohjelman nimi oli ”Keskustelua Jumalan kanssa”), missä joku lähinnä raivoisasti karjui ja meuhkasi Jumalasta. Ei tainnut Jumala saada paljon suunvuoroa... Jenska istui koko matkan sormet korvissa.
Tuntui ihan äärettömän hyvältä päästä takaisin Matagalpaan, kaikista hienouksista huolimatta. Tuli kotoisa olo, ja vielä kotoisampi sen jälkeen, kun doña Cristina otti meidät takaisin asumaan luokseen. Ihan kuin olisi tullut omaan kotiin pitkän reissun jälkeen. Nyt meillä ei ole täällä paljon tekemistä, ja rahatkin ovat finaalissa, mutta silti ei iske tylsistymispaniikki. Harkittiin jopa koulutöiden aloittamista pikkuhiljaa. Siis, harkittiin.
Törmättiin myös Cornilla erääseen mielenkiintoiseen coloradolaiseen”pariskuntaan”, jonka kanssa tuli paljon juteltua: työkaverit, noin +40 vee ja +60 vee miehet, joita kutsuttiin reilusti hippipapoiksi. Nuoremmalla oli valtava amishimainen parta ja vanhempi vaikutti välillä siltä, että on tullut polteltua muutakin kuin roskia.
Jouduttiin vaihtamaan majaakin parin yön jälkeen, kun tultiin siihen tulokseen, että meidän rahat ei yksinkertaisesti riitä Sunrise Paradisessa asumiseen. Oltiin otettu liian vähän käteistä mukaan, Little Cornillahan ei semmoista hienoutta tunneta, kuin pankomaatti. Kasattiin kimpsut ja kampsut, käveltiin Cool´s Spotin läpi Elsa´s Placeen ja jäätiin siihen. Säästettiin 10$ per yö, vaikka vessassa ei ollutkaan a) ovea tai b) lavuaaria. Saatiin myös nukkua samassa sängyssä taas vaihteeksi. Meidän ystävyys alkaa olla tosi läheistä tämän reissun takia, ihan kirjaimellisesti. Elsa´s oli aika rähjäinen paikka, ja työntekijät bailasivat keskenään iltaisin (ja välillä päivisinkin. Ainakin toinen omistajista, vanhempi harppu, oli kännissä pitkin päivää...), mutta kyllä siihen sopeutui. Alkoi vaan hiipiä pieni pelko persiiseen siitä, että mitenkä saadaan muka aika kulumaan saarella, jos ei voi edes snorklata. Ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto, että valitettiin tylsyyttä sellaisella paratiisisaarella! Omatuntoa vaiensi myöhemmin tieto siitä, että moni muukin turisti sanoi ihan samaa. Suvi ja Kaisa viihtyivät Little Cornilla päivän!
Yhtenä päivänä istuskeltiin jälleen Casa Iguanassa, kun alkoi tuulla ja sataa aivan järjettömän kovaa. Nähtiin jo sielujemme silmin, kuinka pienestä lautahökkelistämme lähtee katto lentoon ja seinien välistä piiskaa vettä... onneksi näin ei ollut käynyt. Silloin ei tuntunut kyllä siltä, että ah ihanaa paratiisia. Jäätiin sitten sinne pitämään sadetta, ja alettiin pelata Scrabblea jonkun kanadalaisen kanssa englanniksi (tietenkin). Tuntui ihan omituiselta käyttää aivojaan välillä. Eh eh. Päästiin myös käymään intter webber -maailmassa, mihin saatoin vain todeta: hallelujaa! Vaihdettiin sitten lennot pois Big Cornilta pari päivää aiemmaksi. Hyvälle päivälle vieläpä, jokainenhan tahtoo lentää pienkoneella perjantaina 13 päivä.
Meidän majan ovessa oli aika rämä lukko, ja vitsailtiinkin useampaan otteeseen, että joku päivä se aukeaa vielä itsestään ja paljastaa suorat näkymät meidän suihkuun. Vaan eipä naurattanut yöllä, kun heräsin ja tajusin oven olevan selällään! Karmiva fiilis iski siinä vaiheessa, ja molemmat syöksyttiin tarkastamaan, että rahat ovat tallella. Ei ollut voro ehtinyt vierailemaan, mutta tarkastettiin myös kaiken varalta mökki sängynalusia myöten, ettei sinne olisi hiipinyt ketään murhamiestä. Ei voitu mennä nukkumaan, ennen kuin lukko oli salvattu vielä pyykkinarulla ja oven eteen aseteltu hiuslakkapullo, joka kolinallaan herättäisin meidät, jos ovi aukeaisi. Nicaragualainen Securitas -firmakaan ei varmaan käytä parempia suojauksia!
Torstaina lähdettiin sitten pois pieneltä Cornilta isolle, ja samalle lautalle sattuivat tulemaan Suvi ja Kaisakin. Lauttamatka oli huomattavasti mukavampi pois päin, ei edes kastuttu yhtään! Päätettiin olla säästäväisiä, ja otettiin neljästään kolmen hengen huone. Se tarkoitti käytännössä jälleen kerran sitä, että nukuttiin Jenskan kanssa yhden hengen sängyssä yhdessä. Täytyy kyllä sanoa, että sinä yönä ei meikeläinen paljoa nukkunut... Onneksi Jenskalla on mahtavat unenlahjat!
Lento saarelta mantereelle sujui mukavasti (ilman krapulaa) ja koettiin miellyttäviä fiiliksiä, kun päästiin takaisin ”ihmisten ilmoille”. Kentällä piti käydä vielä varmistamassa paluulennot Suomeen kaiken varalta, kun täällä ei koskaan mikään ole varmaa. No, sehän ei tietenkään sujunut ongelmitta: väännettiin asiasta varmaan puolitoista tuntia Continental Airlinesin toimistolla, kunnes selvisi, että virkailija oli ymmärtänyt jonkin kohdan asiastamme väärin ja siitä koko sotku. Eikä tällä kertaa ollut edes kyse siitä, että asiaa olisi hoidettu espanjaksi! Mutta tärkeintä on, että lennot on nyt varmistettu ja päästään täältä vielä kotiinkin. Ehkä.
Päätettiin jäädä Managuaan yhdeksi yöksi ja hemmotella itseämme elävissä kuvissa käynnillä. Suunnitelmissa oli mennä tyttöjen suosittelemaan hostelliin, mutta sepä olikin täynnä. Koska Managuassa on melkoisen vaikeaa löytää turvallista majapaikkaa tuosta vaan, päätettiin sitten mennä hieman parempaan hotelliin. Kyllähän se harmitti, että siihen meni 40$ yöltä, mutta oli se sen arvoista Cornin jälkeen! Siellä oli KUUMA SUIHKU ja ilmaista kahvia tarjoiltiin HUONEESEEN ja siellä oli KAAPELITÖLLÖTIN! Otettiin hotellista kyllä kaikki ilo irti (esimerkiksi värjäämällä Jenskan tukka, eikä edes värjätty puolta kylppäriä samalla). Käytiin myös siellä Metrocentro -ostosparatiisissa syömässä ja leffassa. Oli hiukan mehtäläinen olo saarella olon jäljiltä...
Illalla, kun palattiin hotellille, käytiin vielä läheisessä pulperiassa ostamassa iltapalaa. Tapamme mukaan pyydettiin myyjältä pilttejä, joita on kätevää syödä matkalla. Otettiin ehkä neljä pilttiä ja jäätiin vielä arpomaan, että mitä muuta tarvittaisiin. Silloin nainen alkoi kysellä, että montako lasta meillä on, ja että tarvitaanko kenties pamperseja?
Ei tarvittu.
Aamulla vaan läsötetttiin hotellihuoneessa, katsottiin televentteriä ja käytettiin hyväksemme ilmaista netti/kahvipalvelua. Piti kerätä henkisiä voimavaroja lähestyvään bussimatkaan Managuasta Granadaan. Onneksi olin saanut yöllä suhteellisen hyvät unet ja olin muutenkin hyvällä tuulella, koska bussimatkalla sattui tähän mennessä inhottavin asia koko reissulla: rahapussi varastettiin! Olin hotellissa miettinyt, että laittaisinko rahavyön, mutta päätin vain vartioida kassia normaalia paremmin. Eipä auttanut! Kassi oli koko ajan sylissä, lukuun ottamatta ehkä muutamaa sekuntia, jolloin kumarruin nostamaan rinkan selkään. Siinä vaiheessa se sitten on näpistetty, vissiinkin. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut kuin 50€ arvosta rahaa ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Jos pankkikortti olisi mennyt... Harmitti kyllä aika rankasti tuollainenkin rahallinen menetys, se on täällä nimittäin iso summa. Taisi varas silti luulla liikoja meikeläisen ”aidosta” D&G:n lompsasta. No, toivottavasti osti edes itselleen jotain kivaa!
Onneksi en pystynyt olemaan pitkään masentunut lompsan takia, koska Granada oli kertakaikkiaan hurmaava kaupunki! Se oli niin kaunis, kaikki vanhat kolonialistiset rakennukset, ravintolat, kahvilat, terassit... Hostellikin oli tasoonsa nähden äärettömän halpa, ja tuntui Cornin jälkeen lähes luksukselta. Granadassa päivät vain kului huomaamatta, vaikka ei tehty oikeastaan kauheasti mitään. Aamupalaan sai kulumaan jo tunnin, sitten haahuiltiin hieman ympäriinsä, sitten olikin jo lounaan aika... Jossain vaiheessa tuntui kyllä siltä, että päämäärättömyys ja löysäily niin henkisesti, että fyysisesti alkaa jo ahdistamaan. Ei vaan osaa ”olla”! Saatiin me nyt jotain sentään aikaankin siellä: Jenska otti nenäkorun ja minä otin korvaan uuden lävistyksen! Nyt on taatusti kaikki mahdolliset taudit jänisrutosta AIDSIIN. Ei vaan, esimerkiksi minun lävistys tehtiin uudella, puhtaalla neulalla, vaikka vitsailtiinkin siitä, miten läheisellä mercadolla varmaan myydään kojussa käytettyjä neuloja, heti siinä maksojen ja munuaisten vieressä. Jos ottaa vaan viisi kertaa käytetyn, niin se on kalliimpaa, kuin kymmenen kertaa käytetty ;)
Käytettiin myös pyykit pesulassa, mikä on aivan hirmuista luksusta täällä. Haistelin varmaan jokaisen vaatekappaleen läpi, kun saatiin ne pesusta. Niin puhtaalta ne tuoksuivat! Miettikää nyt, PESUKONEELLA pestyjä vaatteita!
Ja mitäpä olisikaan Granada ollut ilman meidän ihania hippipappoja, joihin törmättiin siellä useampaan otteeseen! Viimeisenä aamuna osuttiin samaan aamiaispaikkaan, jossa jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa jutustelemaan. Keskusteltiin muun muassa uskonnoista ja vanhempi hippipappa oli sitä mieltä, että (Jeesuksen äitee) Maria oli aika fiksu likka, kun tekaisi tarinan enkeleistä ja Pyhästä Hengestä välttääkseen kivityksen. Täytyy muistaa itsekin kokeilla, jos vahingossa pamahtaa paksuksi ei-niin-suotuisalle-tyypille. Eh eh. Vanhempi papoista omistaa hostellin Coloradossa, lähellä Aspenia, ja toivottikin meidät tervetulleiksi töihin sinne, jos joskus lähdetään USA:an reissaamaan. Hostellissa on kuulemma ollut paljon työntekijöitä Euroopasta. Tyttöjen reissujalkojahan alkoi heti kutkuttamaan, se on vissiin aloitettava taas säästämään...
Viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (no ei todellakaan) oli vuorossa Hotel Barceló Montelimarissa. Ökyluksushotelli, jossa yksi yö kahdelle tuli maksamaan 164$. Siihen tosin sisältyi aamiais-, lounas- ja illallisbuffetti, sekä middaysnack -allasbaarissa. Kaikki juomat kuuluivat hintaan koko oleskelun ajan (paitsi tuontiviinat- ja oluet, olisin heti tilannut kylmän Koffin). Bussimatka Montelimariin oli kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Luultiin nimittäin, että ollaan nähty jo lähes kaikki tässä maassa, mutta ehei. Bussi oli aivan tupaten täynnä ihmisiä, mikä ei tietenkään ole uutta. Ihmisiä roikkui avoimen oven ulkopuolellakin. Jossain vaiheessa kuski hiljensi, ja rahastajapoika ilmoitti, että nyt olis sitten tiivistettävä vähän: pitää saada ovet kiinni, koska edessä on poliiseja. Eihän sillä siis väliä, vaikka autossa olisi SISÄLLÄ porukkaa kuin Elviksen hautajaisissa, kunhan ovet vaan on kiinni.
Montelimarissa oloa voi kuvailla yhdellä sanalla: ähky. Tiedätte varmaan tämän suomalaisen mentaliteetin, että jos buffetruokailusta on kerta maksettu... olisi saanut ehkä maailman parhaimman kuvan meidän luksushotellireissulta, kun lounaan jälkeen maattiin molemmat omissa sängyissämme selällään pelkät alusvaatteet päällä (vaatteet puristi liikaa) ja pideltiin vatsojamme. Ei edes voitu mennä heti uima-altaalle, koska oltaisiin varmaan upottu pohjaan lailla Titanicin. Ja ei, ei opittu kantapään kautta, vaan toistettiin sama virhe illallisella. Siellä oli sentään sushia tarjolla! Olin näin innoissani: !!!!!!!!!!!!
Paluu karuun todellisuuteen oli kyllä todella karu, kun hotellin autonkuljettaja jätti meidät keskelle Machachapaa odottamaan bussia Managuaan. Edellisiltana oltiin lilluttu kylpyammeessa, joka oli täynnä karkintuoksuista kylpyvaahtoa, nyt sitten seisottiin keskellä paskaa ja hajuja, joiden alkuperää ei kukaan halua arvailla. Elämä on. Matkalla raikasi bussin radiosta täysillä joku jeesusfanailukanava (ohjelman nimi oli ”Keskustelua Jumalan kanssa”), missä joku lähinnä raivoisasti karjui ja meuhkasi Jumalasta. Ei tainnut Jumala saada paljon suunvuoroa... Jenska istui koko matkan sormet korvissa.
Tuntui ihan äärettömän hyvältä päästä takaisin Matagalpaan, kaikista hienouksista huolimatta. Tuli kotoisa olo, ja vielä kotoisampi sen jälkeen, kun doña Cristina otti meidät takaisin asumaan luokseen. Ihan kuin olisi tullut omaan kotiin pitkän reissun jälkeen. Nyt meillä ei ole täällä paljon tekemistä, ja rahatkin ovat finaalissa, mutta silti ei iske tylsistymispaniikki. Harkittiin jopa koulutöiden aloittamista pikkuhiljaa. Siis, harkittiin.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Lommooooo
Lauantaina 7.3. lahdimme matkaan kohti Little Corn Islandia. Matka sujui aivan hurjan hyvin: bussissa oli tilaa, lentojen lahtoselvitykset etenivat jouhevasti ja paasimme saarelle hyvissa ajoin ennen auringonlaskua, hyvilla mielin. Hotellikin oli parempi, mita odotettiin!
No ei. Luulitteko jo oikeasti?
Juttuhan meni niin, etta aloitettiin loma lahtemalla torstaina Hanneriikan ja Johannan kera pippaloimaan Cafe Artesanokseen. Tavoitteena ei tietenkaan ollut hankkia minkaanlaista humalatilaa, vaan nautiskella kevyesti seka tyylikkaasti baarin drinksuja... Eli notkuimme tiskilla (kun muualla ei ollut tilaa) koko illan, ja tilasimme kilpaa halpoja drinksuja. Aloitin ottamalla seksia rannalla (sex on the beach), jonka jalkeen tuli orgasmi (orgasmo, paras drinkki siella!). Naita seurasi Artesanos martini, apple martini seka macua. Viisi drinkkia ei ole viela paljon, mutta jos viinapaa on lahes nollaantunut reissun aikana, niin... yllattaen jouduin jopa kaymaan morjenstamassa paikan bañoa. Ei siina, hyvat pileet oli. Paastiin kotiinkin ihan ihmisten aikaan, eli ei tiedeta moneltako. Viimeisin muistikuva kertoo Jenskasta, joka istuu sangyn laidalla laulamassa niin, etta raejuusto lentelee suupielista.
Tietenkin jokainen itseaan kunnioittava reissaaja hankkii hyvat unet ennen lahtoaamua, kuten mekin: kello tilipatti siina kuuen kinkamilla. Herattiin yllattavan sirkeina (tai sitten oltiin viela lievasti humalikkoja), ja paastiin jopa bussiin kohti Managuaa. Bussissa pohdiskeltiin, etta kuinkahan rankasti lemuttiin viihteelta, kun lahtiessa halattiin mammaa ja tyttoa... ja muistettiin myos, etta unohdettiin kaksi olutta pakkaseen. Kiva yllari. Jenni myos huomasi matkalla, etta hanella ei ole matkapahoinvointilaakkeita! Eika edessa ollutkaan kuin a) lentomatka ja b) lauttamatka! Minullakin jo nousi hieman pala kurkkuun bussimatkan aikana, joten iski lieva panniikki apoteekin loytamisen suhteen. Paatettiin, etta Managuan lentokentalla on oltava apoteekki, ja olihan siella onneksi.
Lentokentallakaan ei kaikki mennyt iiihan napanderiin. Kukaan ei nimittain ollut kertonut meille, etta Corninkin lennoille on matkatavaroissa painoraja (NO OKEI, oli se niissa lippujen ehdoissa jossain pienella prantattyna...) Meidan rinkoissa oli yhteensa kolme kiloa liikaa, joten jouduttiin poistumaan jonosta ja tyhjentamaan rinkkoja hiemaisen. Jono seisoi ja odotti. Hiki valui ja vatsa heitti kuperkeikkaa. Paiskottiin surutta menemaan noin kuusi purkkia pilttia (joo, vararavintoa) ja kasidesi ja... saatiin pois kolme kiloa. Jotkut matkustajistakin punnittiin, ja arveltiin sen johtuvan siita, etta isompaan koneeseen pistettiin ne pulskimmat tapaukset (no, ainakin eras amatsooni pistettiin eri koneeseen kuin meidat, sehan luonnollisestikin vahvisti meidan teorian). Niin, se kone. Oletteko ikina lentaneet 12-paikkaisessa pienkoneessa niin, etta krapula alkaa todenteolla iskea lennon alkuvaiheessa? Tuleeko teillekin irrationaalisia pelkotiloja krapulassa? Meinasi kylla lentaa george jossain vaiheessa.
Kone pysyi ilmassa, siita pointsit kotiin. Kylla me jossain vaiheessa taidettiin lentaa jonkun myrskypilven lapi ja turbulenssia: oli. Onneksi lento kesti vain tunnin. Laskeutuminen oli itse asiassa sulavampaa, kuin isommilla koneilla! Tassa vaiheessa ajateltiin, etta pahin on jo takanapain. Vaan eipa tytot aavistaneet, millainen lauttamatkasta tulisi... Se lautta oli iso moottorivene, "ferry", jossa oli penkkeja ja katos. Saimme jalkikateen kuulla, etta se paasi meidan reissulla ekaa kertaa Big Cornilta Little Cornille asti. NICE! Eras mies myos kertoi, etta lautta oli ylilastissa. NICE! Aallokko oli nimittain aivan valtavan kova. Vene pomppi parhaimmillaan pari metria ilmaan, tumpsahtaen aina takaisin aallonpohjaan. Se oli aluksi hauskaa kuin huvipuistossa konsonaan, mutta sitten alkoi tulla roiskeita laitojen yli. Eika ne olleet mitaan pienia roiskeita, vaan suolavetta amparikaupalla! Minulla oli kangaskassissa muun muassa lentoliput, rahat ja kamera, joten alkoi pikkuisen iskea panniikki. Oltiin lapimarkia, ja minua ainakin palelsi aivan hulluna. Tunti sita kesti, ja kun vihdoin paastiin pienelle Cornille, oli aurinko jo laskemassa.
Seurattiin erasta pariskuntaa lapi pimean viidakon, koska heilla oli kartta. Mentiin ihan ensimmaisena siihen majapaikkaan, josta oltiin varattu mokki. Se naytti kauhealta, varsinkin siina vaiheessa, kun oli marka, vasytti ja palelsi. Huoneessa oli kaksi sankya, ei mitaan muuta. Ei edes tuolia, mille laskea tavaroita. Kaannyttiin kannoillamme, ja kaveltin viisi metria viereiseen majapaikkaan (niita oli kolme vierekkain: Elsa´s place, Cool Spot ja Sunrise Paradise) Sunrise Paradiseen. Se oli noista kolmesta vaihtoehdosta kallein, mutta silloin vaikutti parhaimmalta, koska siella oli sentaan oma suihku ja vessa. Saatiin hiemaisen siistiydyttya ja suorittiin naapuriin Cool Spotiin illalliselle. Tilasin kanaa, ja ruokailu sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa siihen saakka, kunnes kissa yhtakkia nappasi puoliksi syodyn kanan lautaseltani! Olisin valehtelematta voinut kuristaa sen katin! Seuraavina paivina annoin sille aina aikamoiset lahdot, taisi muut asiakkaat vahan ihmetella... Minun ruokiahan ei kissat varastele!
Seuraavana aamuna nautittiin aamiaista Cool Spotissa pienessa banbukatoksessa aivan meren rannalla ja katseltiin Karibialle <3 Saaren silla puolella tuuli vaan todella kovaa, eika se valilla ollut kauhean miellyttavaa. Saatiin myohemmin kuulla, etta siella oli nyt epatavallisen tuulista. Niinpa tietysti! Aamiaisen jalkeen mentiin ottamaan aurinkoa. Yhdessa vaiheessa havahduin siihen, etta joku honkaisi raadonhajuisen henkayksen suoraan naamalleni. Hetken jo ihmettelin, etta kyllapas Jenskalla on jaanyt hampaat pesematta tana aamuna, mutta se olikin KOIRA, joka oli tullut ihan naaman viereen nukkumaan. Ihania elaimia... Eika siina viela kaikki. Makasin mahallani lukemassa, kun yhtakkia jostain polahtaa paikalle nicalainen pikkutytto arsyttavasti soivan muovijunan kanssa ja istuu minun selan paalle. Jenskan ilme oli aika priceless, kun se kersa vaan olla torotti siina selassa. Vaan eipa aikaakaan, kun se tytto siirtyi istumaan Jenskan selan paalle. Joo-o. Kissoja, koiria, lapsia.
Kaytiin myos meressa uipottelemassa, oli ihanan lamminta vetta ja melkoiset aallot. Huvitin itseani makaamalla rannalla mahallani ja kaivamalla valtavaa kuoppaa, joka tayttyi aina vedella. Pienta taantumista havaittavissa paratiisissa? Uimisen jalkeen makailin riippumatossa kuunnellen musiikkia ja ihastellen varpaitani (!), kun se sama kersa tuli siihen. No, se vaan kipusi siihen riippumattoon mun viereen ja lykkasi nallensa rintani paalle kertoen, etta mina olen nyt sen aiti. Ahaa. Olisin halunnut kertoa, etta Henna-tati on nyt saanut vahan yliannostuksen lapsista, etta josko se vaikka kipittaisi etsimaan jonkun muun aidin lapselleen. Tytto alkoi kiskoa kuulokkeita korvistani, kuunteli hetken musiikkia ja alkoi sitten vakivaltaisesti tunkea nappeja takaisin korviini. Kiitos.
Tykkasin kylla eraista toisista lapsista, nimittain sellaisista kahdesta tyypista, jotka kaupittelivat rannoilla joka paiva tuoretta kookos-/kanelileipaa! Oli muuten sellaista herkkua, etta!
Ensimmainen paiva paratiisissa hujahti nopeasti, vaikka tajuttiinkin jo siina vaiheessa, etta siella saattaa tulla aika tylsaa viikossa, kun ei edes voinut snorklata tuulen takia. Onnistuin myos polttamaan ekan paivan aikana perspakarani niin pahasti, etta tunsin sen kylla seuraavina paivina istuessani...
JATKUNEE...
No ei. Luulitteko jo oikeasti?
Juttuhan meni niin, etta aloitettiin loma lahtemalla torstaina Hanneriikan ja Johannan kera pippaloimaan Cafe Artesanokseen. Tavoitteena ei tietenkaan ollut hankkia minkaanlaista humalatilaa, vaan nautiskella kevyesti seka tyylikkaasti baarin drinksuja... Eli notkuimme tiskilla (kun muualla ei ollut tilaa) koko illan, ja tilasimme kilpaa halpoja drinksuja. Aloitin ottamalla seksia rannalla (sex on the beach), jonka jalkeen tuli orgasmi (orgasmo, paras drinkki siella!). Naita seurasi Artesanos martini, apple martini seka macua. Viisi drinkkia ei ole viela paljon, mutta jos viinapaa on lahes nollaantunut reissun aikana, niin... yllattaen jouduin jopa kaymaan morjenstamassa paikan bañoa. Ei siina, hyvat pileet oli. Paastiin kotiinkin ihan ihmisten aikaan, eli ei tiedeta moneltako. Viimeisin muistikuva kertoo Jenskasta, joka istuu sangyn laidalla laulamassa niin, etta raejuusto lentelee suupielista.
Tietenkin jokainen itseaan kunnioittava reissaaja hankkii hyvat unet ennen lahtoaamua, kuten mekin: kello tilipatti siina kuuen kinkamilla. Herattiin yllattavan sirkeina (tai sitten oltiin viela lievasti humalikkoja), ja paastiin jopa bussiin kohti Managuaa. Bussissa pohdiskeltiin, etta kuinkahan rankasti lemuttiin viihteelta, kun lahtiessa halattiin mammaa ja tyttoa... ja muistettiin myos, etta unohdettiin kaksi olutta pakkaseen. Kiva yllari. Jenni myos huomasi matkalla, etta hanella ei ole matkapahoinvointilaakkeita! Eika edessa ollutkaan kuin a) lentomatka ja b) lauttamatka! Minullakin jo nousi hieman pala kurkkuun bussimatkan aikana, joten iski lieva panniikki apoteekin loytamisen suhteen. Paatettiin, etta Managuan lentokentalla on oltava apoteekki, ja olihan siella onneksi.
Lentokentallakaan ei kaikki mennyt iiihan napanderiin. Kukaan ei nimittain ollut kertonut meille, etta Corninkin lennoille on matkatavaroissa painoraja (NO OKEI, oli se niissa lippujen ehdoissa jossain pienella prantattyna...) Meidan rinkoissa oli yhteensa kolme kiloa liikaa, joten jouduttiin poistumaan jonosta ja tyhjentamaan rinkkoja hiemaisen. Jono seisoi ja odotti. Hiki valui ja vatsa heitti kuperkeikkaa. Paiskottiin surutta menemaan noin kuusi purkkia pilttia (joo, vararavintoa) ja kasidesi ja... saatiin pois kolme kiloa. Jotkut matkustajistakin punnittiin, ja arveltiin sen johtuvan siita, etta isompaan koneeseen pistettiin ne pulskimmat tapaukset (no, ainakin eras amatsooni pistettiin eri koneeseen kuin meidat, sehan luonnollisestikin vahvisti meidan teorian). Niin, se kone. Oletteko ikina lentaneet 12-paikkaisessa pienkoneessa niin, etta krapula alkaa todenteolla iskea lennon alkuvaiheessa? Tuleeko teillekin irrationaalisia pelkotiloja krapulassa? Meinasi kylla lentaa george jossain vaiheessa.
Kone pysyi ilmassa, siita pointsit kotiin. Kylla me jossain vaiheessa taidettiin lentaa jonkun myrskypilven lapi ja turbulenssia: oli. Onneksi lento kesti vain tunnin. Laskeutuminen oli itse asiassa sulavampaa, kuin isommilla koneilla! Tassa vaiheessa ajateltiin, etta pahin on jo takanapain. Vaan eipa tytot aavistaneet, millainen lauttamatkasta tulisi... Se lautta oli iso moottorivene, "ferry", jossa oli penkkeja ja katos. Saimme jalkikateen kuulla, etta se paasi meidan reissulla ekaa kertaa Big Cornilta Little Cornille asti. NICE! Eras mies myos kertoi, etta lautta oli ylilastissa. NICE! Aallokko oli nimittain aivan valtavan kova. Vene pomppi parhaimmillaan pari metria ilmaan, tumpsahtaen aina takaisin aallonpohjaan. Se oli aluksi hauskaa kuin huvipuistossa konsonaan, mutta sitten alkoi tulla roiskeita laitojen yli. Eika ne olleet mitaan pienia roiskeita, vaan suolavetta amparikaupalla! Minulla oli kangaskassissa muun muassa lentoliput, rahat ja kamera, joten alkoi pikkuisen iskea panniikki. Oltiin lapimarkia, ja minua ainakin palelsi aivan hulluna. Tunti sita kesti, ja kun vihdoin paastiin pienelle Cornille, oli aurinko jo laskemassa.
Seurattiin erasta pariskuntaa lapi pimean viidakon, koska heilla oli kartta. Mentiin ihan ensimmaisena siihen majapaikkaan, josta oltiin varattu mokki. Se naytti kauhealta, varsinkin siina vaiheessa, kun oli marka, vasytti ja palelsi. Huoneessa oli kaksi sankya, ei mitaan muuta. Ei edes tuolia, mille laskea tavaroita. Kaannyttiin kannoillamme, ja kaveltin viisi metria viereiseen majapaikkaan (niita oli kolme vierekkain: Elsa´s place, Cool Spot ja Sunrise Paradise) Sunrise Paradiseen. Se oli noista kolmesta vaihtoehdosta kallein, mutta silloin vaikutti parhaimmalta, koska siella oli sentaan oma suihku ja vessa. Saatiin hiemaisen siistiydyttya ja suorittiin naapuriin Cool Spotiin illalliselle. Tilasin kanaa, ja ruokailu sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa siihen saakka, kunnes kissa yhtakkia nappasi puoliksi syodyn kanan lautaseltani! Olisin valehtelematta voinut kuristaa sen katin! Seuraavina paivina annoin sille aina aikamoiset lahdot, taisi muut asiakkaat vahan ihmetella... Minun ruokiahan ei kissat varastele!
Seuraavana aamuna nautittiin aamiaista Cool Spotissa pienessa banbukatoksessa aivan meren rannalla ja katseltiin Karibialle <3 Saaren silla puolella tuuli vaan todella kovaa, eika se valilla ollut kauhean miellyttavaa. Saatiin myohemmin kuulla, etta siella oli nyt epatavallisen tuulista. Niinpa tietysti! Aamiaisen jalkeen mentiin ottamaan aurinkoa. Yhdessa vaiheessa havahduin siihen, etta joku honkaisi raadonhajuisen henkayksen suoraan naamalleni. Hetken jo ihmettelin, etta kyllapas Jenskalla on jaanyt hampaat pesematta tana aamuna, mutta se olikin KOIRA, joka oli tullut ihan naaman viereen nukkumaan. Ihania elaimia... Eika siina viela kaikki. Makasin mahallani lukemassa, kun yhtakkia jostain polahtaa paikalle nicalainen pikkutytto arsyttavasti soivan muovijunan kanssa ja istuu minun selan paalle. Jenskan ilme oli aika priceless, kun se kersa vaan olla torotti siina selassa. Vaan eipa aikaakaan, kun se tytto siirtyi istumaan Jenskan selan paalle. Joo-o. Kissoja, koiria, lapsia.
Kaytiin myos meressa uipottelemassa, oli ihanan lamminta vetta ja melkoiset aallot. Huvitin itseani makaamalla rannalla mahallani ja kaivamalla valtavaa kuoppaa, joka tayttyi aina vedella. Pienta taantumista havaittavissa paratiisissa? Uimisen jalkeen makailin riippumatossa kuunnellen musiikkia ja ihastellen varpaitani (!), kun se sama kersa tuli siihen. No, se vaan kipusi siihen riippumattoon mun viereen ja lykkasi nallensa rintani paalle kertoen, etta mina olen nyt sen aiti. Ahaa. Olisin halunnut kertoa, etta Henna-tati on nyt saanut vahan yliannostuksen lapsista, etta josko se vaikka kipittaisi etsimaan jonkun muun aidin lapselleen. Tytto alkoi kiskoa kuulokkeita korvistani, kuunteli hetken musiikkia ja alkoi sitten vakivaltaisesti tunkea nappeja takaisin korviini. Kiitos.
Tykkasin kylla eraista toisista lapsista, nimittain sellaisista kahdesta tyypista, jotka kaupittelivat rannoilla joka paiva tuoretta kookos-/kanelileipaa! Oli muuten sellaista herkkua, etta!
Ensimmainen paiva paratiisissa hujahti nopeasti, vaikka tajuttiinkin jo siina vaiheessa, etta siella saattaa tulla aika tylsaa viikossa, kun ei edes voinut snorklata tuulen takia. Onnistuin myos polttamaan ekan paivan aikana perspakarani niin pahasti, etta tunsin sen kylla seuraavina paivina istuessani...
JATKUNEE...
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Voe tokkiisa, se on sitten lommoo!
Niinhän siinä kävi, että hengissä selvittiin harkasta. Eilen alkoi loma! Viimeinen päivä ei tuntunut ihan niin pitkältä, mitä olin aluksi pelännyt, mutta tylsää siellä kyllä oli, kuten tavallista. Jennillä oli sentään jonkinlaiset pippalot töissä lähdön kunniaksi, saivat Johannan kanssa upeat pahvisydännaamarit ja kaikkea. Olen todella katkera. Totesin kyllä eilen, että en olisi jaksanut siellä yhtään pidempään. Viimeisen päivän kunniaksi tapahtui muun muassa seuraavaa: Yksi lapsi onnistui halkaisemaan toiselta alahuulen, toinen hakkasi toista repulla ja yksi puri toista käsivarteen niin, että jäi ihan kunnon jälki. Niihin pienimpiin ei saada mitään tolkkua, opettaja juoksee vaan lapsen luota toisen luo rauhoittelemaan tilannetta.
Viikko meni muuten tosi nopeasti. Tiistaina käytiin mamman ja tytön kanssa syömässä Casa Grandessa, ja jutustelukin sujui ihan ongelmitta. On tuo meidän mamma aika pakkaus, se on nimittäin aikoinaan halunnut vain tehdä lapsen, mutta ei miestä! Siksi sillä onkin nyt vain Cristian, mutta ei äijää. Cristian kuitenkin käy isänsä luona ja on tämän kanssa väleissä. Mamma on täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aika IVN! (Niille, jotka eivät tätä hienoa termiä vielä tunne, niin IVN=ITSENÄINEN VAHVA NAINEN). Päätettiin tietenkin tarjota ruuat Jennin kanssa, ja nieleskeltiin hieman siinä vaiheessa, kun lasku tuli pöytään. Maksettiin kuitenkin mukisematta, koska neljästään olisi ollut vaikeaa juosta yläkerrasta asti karkuun tarjoilijoita. Kotona sitten laskettiin euroissa, että mitä molemmille jäi maksettavaksi... No, hurjat 11€! Ollaan aika noloina omasta typeryydestä aina välillä.
Mamma myös lupasi tehdä meille viimeisen työaamun kunniaksi pannukakkuja, joten eilen aamulla meitä sitten odotti pannukakut keittiössä. Mennessäni aamupesulle tihrustin ilman silmälaseja hellalle, ja näin siinä jotain kökkösiä pannulla rasvaan upotettuna. Ajattelin, että mamma tekee aamupalalle pannukakkujen lisäksi jotain muuta... No, ne olivat niitä pannukakkuja! Pieniä, pyöreitä, rasvaan upotettuja. Vähän erilaisia, mitä ollaan täällä aikaisemmin syöty. Oli ne ihan hyviä, mutta en kyllä toista kertaa tahdo vetää noin raskasta aamiaista. Mamma oli kuitenkin ihan kyynel silmässä siitä, että ollaan lähdössä pois. Hän on niin herttainen!
Meidän oli tarkoitus leipoa pullaa harkkapaikkoihin viimeiseksi päiväksi, ja onnistuin löytämään kardemummaakin luontaistuotekaupasta. Se oli Ihan Oikeaa Kardemummaa, vielä sisällä kuoressa. Onneksi kotoa löytyi huhmare, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pientä kouraan mahtuvaa KIVEÄ, jolla murskasin kardemumman leikkuulautaa vasten. Tehtiin pullat siis leivinjauheella, jolloin ne ovat enemmän muffineiden kaltaisia. Valitettavasti kävi pieni äksidentti, kun Jenska meni avaamaan uunin luukun väärään aikaan: kaikki ensimmäisestä satsista lösähtivät kasaan. Ulkonäkö oli niin hirveä, ettei kehdattu viedä niitä mihinkään, mutta olivat ne kyllä hyviä! Mammalle ja tytölle ne ovat kelvanneet ainakin.
Alkaa pikkuhiljaa riepoa täällä sellaiset pienet arjen asiat, kuten se, että TRANQUILA TRANQUILA! Tarkoittaa sitä, että mihinkään ei ole kiire, mikään ei tule ajallaan, joka ikistä asiaa saat odottaa noin seitsämäntoista vuotta. Äsken aamiaisella esimerkiksi saatiin odottaa kahvia viidentoista kahvikupin verran. Keskiviikkona kävin SOS Centrolla hakemassa todistusta. No, työntekijät olivat juuri lopettelemassa lounasta ja telkkari oli päällä. Minut kutsuttiin pöydän ääreen istumaan, ja luonnollisestikin ajattelin, että nyt keskustellaan harjoittelun kulusta. Ehei. Katsottiin telenovelaa kaikki yhes koos! Ne ilman muuta ajattelivat, että ensin katsotaan elintärkeä telenovela loppuun, ja sitten vasta mennään bisneksiin. Siinä minä sitten törötin 45 minuttia katsellen brassitelenovelaa, joka vaikutti vielä Salkkareitakin huonommalta (sorppa vaan kaikki Salccarifanit). Työntekijät kommentoivat koko ajan innokkaasti sarjan tapahtumia tyyliin ”toi Pirkko muuten ties tosta Penasta, että se on muhinoinut tuon Santerin kummin kaiman vuohen kanssa!”
No, sain todistuksen ja se siitä. Se on tosin tehty erään entisen harjoittelijan todistuspohjaan, mutta onneksi siinä on sentään oikeat päivämäärät, nimi ja työpaikka. Kiitos nam.
Varattiin tuossa myös muutamat hotellit: Hotel Barcelo Montelimarista otettiin yksi yö, se on se LUKSUSHOTELLI. Siellä on KYLPYAMME ja KUUMAA VETTÄ! Voitteko uskoa! Me päästään kunnolla pesulle! Suunnitelmiin kuuluu seuraavaa: hotellin baarikaappi, kylpyamme, Henna & Jenni, paljon vaahtoa. You can imagine. Luvataan olla hukkumatta. Toinen hotellivaraus oli taas mielenkiintoinen tapaus: Jenni soitti Cornille Grace´s -nimiseen paikkaan, jossa vastasi joku erittäin rennonkuuloinen tyyppi. Rennonkuuloinen on ehkä vähän vähättelyä, koska jantteri oli kuulostanut lähinnä siltä, että se käärii marisätkää luuri olkapäälle tuettuna. Ollaan kuitenkin soitettu jonnekin Corn Islandin Huumeidenvälitys Ry:hyn... Saas nähdä, millainen hotelli meitä siellä odottaa lauantaina. Huomenna. HUOMENNA MENNÄÄN CORNILLE VOI HERRA MUN VERENI!
Täytyy myöntää taas, että vaikka täällä onkin ollut tosi hienoa, niin kyllä minä kaipaan aika paljon Suomea. Kaipaan ihan hirvittävän paljon säännöllistä liikuntaa, sitä ainoaa kunnollista stressinpurkukeinoa. Kaipaan hiljaisuutta. Omaa sänkyä ilman luteita ja muita kavereita. Jonagold -omenoita. Äiteetä. Kaikkia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia (tultiin Jenskan kanssa siihen tulokseen, että vaikka ollaankin toisillemme tosi tärkeitä ja menee hyvin ja kaikkea, niin piru vie, kun ei meilläkään riitä kohta enää mitään puhuttavaa!)
Huvitti muuten yksi ilta se, mitä kaikkea ajateltiin ihan ensimmäisinä päivinä täällä Nicassa. Ekana iltana Managuassa hotellissa katsottiin suihkua, ja oltiin ihan pöyristyneitä (”ihan hirveä tuo suihku, ei viitsi käydä siinä, kamala rähjähotelli!”) Ei vaan tytöt tienneet, että TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Viimeksi siellä hotellissa käydessämme se suihku tuntu ihan perussuihkulta. En edes käyttänyt suihkusandaaleita, mitä en kyllä ole täällä tehnyt vielä missään. Tervetulloo vaan jalkasieni ja kaikki muutkin kaverit! Aluksi ajateltiin myös meidän asunnosta, että se on varmaan alempaa keskiluokkaa tai jotain. Nyt ollaan tajuttu, että sehän on oikeasti aika porvarikämppä! Hassua. Vähän varmaan kotona tuntuu luksukselta. Ja Suomessa kaupassa kuolee ahdistukseen, kun tajuaa, miten paljon ruokaan menee rahaa.
Mutta. Huomenna Cornille. Siellä viikko, sitten Granadaan ja sen jälkeen luksushotelliin. Nettiä pyrin välttelemään niin paljon kuin pystyn, mikä ei luultavasti tule olemaan hankalaa siellä Little Cornilla. Siellä ei nimittäin ole edes autoja, teistä puhumattakaan. Aamuisin voi kuulemma kävellä toiselle puolelle saarta ostamaan tuoretta kookosleipää....
Viikko meni muuten tosi nopeasti. Tiistaina käytiin mamman ja tytön kanssa syömässä Casa Grandessa, ja jutustelukin sujui ihan ongelmitta. On tuo meidän mamma aika pakkaus, se on nimittäin aikoinaan halunnut vain tehdä lapsen, mutta ei miestä! Siksi sillä onkin nyt vain Cristian, mutta ei äijää. Cristian kuitenkin käy isänsä luona ja on tämän kanssa väleissä. Mamma on täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aika IVN! (Niille, jotka eivät tätä hienoa termiä vielä tunne, niin IVN=ITSENÄINEN VAHVA NAINEN). Päätettiin tietenkin tarjota ruuat Jennin kanssa, ja nieleskeltiin hieman siinä vaiheessa, kun lasku tuli pöytään. Maksettiin kuitenkin mukisematta, koska neljästään olisi ollut vaikeaa juosta yläkerrasta asti karkuun tarjoilijoita. Kotona sitten laskettiin euroissa, että mitä molemmille jäi maksettavaksi... No, hurjat 11€! Ollaan aika noloina omasta typeryydestä aina välillä.
Mamma myös lupasi tehdä meille viimeisen työaamun kunniaksi pannukakkuja, joten eilen aamulla meitä sitten odotti pannukakut keittiössä. Mennessäni aamupesulle tihrustin ilman silmälaseja hellalle, ja näin siinä jotain kökkösiä pannulla rasvaan upotettuna. Ajattelin, että mamma tekee aamupalalle pannukakkujen lisäksi jotain muuta... No, ne olivat niitä pannukakkuja! Pieniä, pyöreitä, rasvaan upotettuja. Vähän erilaisia, mitä ollaan täällä aikaisemmin syöty. Oli ne ihan hyviä, mutta en kyllä toista kertaa tahdo vetää noin raskasta aamiaista. Mamma oli kuitenkin ihan kyynel silmässä siitä, että ollaan lähdössä pois. Hän on niin herttainen!
Meidän oli tarkoitus leipoa pullaa harkkapaikkoihin viimeiseksi päiväksi, ja onnistuin löytämään kardemummaakin luontaistuotekaupasta. Se oli Ihan Oikeaa Kardemummaa, vielä sisällä kuoressa. Onneksi kotoa löytyi huhmare, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pientä kouraan mahtuvaa KIVEÄ, jolla murskasin kardemumman leikkuulautaa vasten. Tehtiin pullat siis leivinjauheella, jolloin ne ovat enemmän muffineiden kaltaisia. Valitettavasti kävi pieni äksidentti, kun Jenska meni avaamaan uunin luukun väärään aikaan: kaikki ensimmäisestä satsista lösähtivät kasaan. Ulkonäkö oli niin hirveä, ettei kehdattu viedä niitä mihinkään, mutta olivat ne kyllä hyviä! Mammalle ja tytölle ne ovat kelvanneet ainakin.
Alkaa pikkuhiljaa riepoa täällä sellaiset pienet arjen asiat, kuten se, että TRANQUILA TRANQUILA! Tarkoittaa sitä, että mihinkään ei ole kiire, mikään ei tule ajallaan, joka ikistä asiaa saat odottaa noin seitsämäntoista vuotta. Äsken aamiaisella esimerkiksi saatiin odottaa kahvia viidentoista kahvikupin verran. Keskiviikkona kävin SOS Centrolla hakemassa todistusta. No, työntekijät olivat juuri lopettelemassa lounasta ja telkkari oli päällä. Minut kutsuttiin pöydän ääreen istumaan, ja luonnollisestikin ajattelin, että nyt keskustellaan harjoittelun kulusta. Ehei. Katsottiin telenovelaa kaikki yhes koos! Ne ilman muuta ajattelivat, että ensin katsotaan elintärkeä telenovela loppuun, ja sitten vasta mennään bisneksiin. Siinä minä sitten törötin 45 minuttia katsellen brassitelenovelaa, joka vaikutti vielä Salkkareitakin huonommalta (sorppa vaan kaikki Salccarifanit). Työntekijät kommentoivat koko ajan innokkaasti sarjan tapahtumia tyyliin ”toi Pirkko muuten ties tosta Penasta, että se on muhinoinut tuon Santerin kummin kaiman vuohen kanssa!”
No, sain todistuksen ja se siitä. Se on tosin tehty erään entisen harjoittelijan todistuspohjaan, mutta onneksi siinä on sentään oikeat päivämäärät, nimi ja työpaikka. Kiitos nam.
Varattiin tuossa myös muutamat hotellit: Hotel Barcelo Montelimarista otettiin yksi yö, se on se LUKSUSHOTELLI. Siellä on KYLPYAMME ja KUUMAA VETTÄ! Voitteko uskoa! Me päästään kunnolla pesulle! Suunnitelmiin kuuluu seuraavaa: hotellin baarikaappi, kylpyamme, Henna & Jenni, paljon vaahtoa. You can imagine. Luvataan olla hukkumatta. Toinen hotellivaraus oli taas mielenkiintoinen tapaus: Jenni soitti Cornille Grace´s -nimiseen paikkaan, jossa vastasi joku erittäin rennonkuuloinen tyyppi. Rennonkuuloinen on ehkä vähän vähättelyä, koska jantteri oli kuulostanut lähinnä siltä, että se käärii marisätkää luuri olkapäälle tuettuna. Ollaan kuitenkin soitettu jonnekin Corn Islandin Huumeidenvälitys Ry:hyn... Saas nähdä, millainen hotelli meitä siellä odottaa lauantaina. Huomenna. HUOMENNA MENNÄÄN CORNILLE VOI HERRA MUN VERENI!
Täytyy myöntää taas, että vaikka täällä onkin ollut tosi hienoa, niin kyllä minä kaipaan aika paljon Suomea. Kaipaan ihan hirvittävän paljon säännöllistä liikuntaa, sitä ainoaa kunnollista stressinpurkukeinoa. Kaipaan hiljaisuutta. Omaa sänkyä ilman luteita ja muita kavereita. Jonagold -omenoita. Äiteetä. Kaikkia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia (tultiin Jenskan kanssa siihen tulokseen, että vaikka ollaankin toisillemme tosi tärkeitä ja menee hyvin ja kaikkea, niin piru vie, kun ei meilläkään riitä kohta enää mitään puhuttavaa!)
Huvitti muuten yksi ilta se, mitä kaikkea ajateltiin ihan ensimmäisinä päivinä täällä Nicassa. Ekana iltana Managuassa hotellissa katsottiin suihkua, ja oltiin ihan pöyristyneitä (”ihan hirveä tuo suihku, ei viitsi käydä siinä, kamala rähjähotelli!”) Ei vaan tytöt tienneet, että TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Viimeksi siellä hotellissa käydessämme se suihku tuntu ihan perussuihkulta. En edes käyttänyt suihkusandaaleita, mitä en kyllä ole täällä tehnyt vielä missään. Tervetulloo vaan jalkasieni ja kaikki muutkin kaverit! Aluksi ajateltiin myös meidän asunnosta, että se on varmaan alempaa keskiluokkaa tai jotain. Nyt ollaan tajuttu, että sehän on oikeasti aika porvarikämppä! Hassua. Vähän varmaan kotona tuntuu luksukselta. Ja Suomessa kaupassa kuolee ahdistukseen, kun tajuaa, miten paljon ruokaan menee rahaa.
Mutta. Huomenna Cornille. Siellä viikko, sitten Granadaan ja sen jälkeen luksushotelliin. Nettiä pyrin välttelemään niin paljon kuin pystyn, mikä ei luultavasti tule olemaan hankalaa siellä Little Cornilla. Siellä ei nimittäin ole edes autoja, teistä puhumattakaan. Aamuisin voi kuulemma kävellä toiselle puolelle saarta ostamaan tuoretta kookosleipää....
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Paluu Lagunalle
Ensimmäiset onnelliset aloittivat lomansa torstaina, ja kyseessähän emme olleet me, vaan Kaisa ja Suvi. Oma loma lähestyy onneksi kovaa vauhtia, enää KOLME päivää harkkaa! Huominen ja keskiviikko menevätkin avustuksia jakaessa sekä omalla harkkapaikalla, että Jennin harkkapaikassa.
Niin, SUURKIITOKSET KAIKILLE RAHAA LAHJOITTANEILLE! Avustuskassaan kilahti kaikenkaikkiaan 96€, mikä on aivan julmetun paljon valuuttaa tässä maassa! Ostettiin tänään 20 pussia, joissa kussakin on riisiä, papuja, sokeria, öljyä, vessapaperia ja maitovehnäjuomaa. Lisäksi ostettiin (Sannan toivomuksesta) eräänlaisia pehmeitä keksejä, jotka sisältävät runsaasti rautaa ja B -vitamiinia. Lapsille vähän jotakin hyvää. Aiotaan myös ostaa kengät eräälle nuorelle pojalle, joka kerjää aina supermatagalpan edessä ilman jalkineita. Kaksikymmentä perhettä sekä tämä nuori poika kiittäisivät teitä varmasti kovasti!
Päänsärkyynkin löytyi viime viikolla syy: särky siirtyi sinne, mihin ei missään tapauksessa olisi saanut alkaa juilia tässä maassa... HAMPAASEEN! Tarkemmin sanottuna viisaudenhampaaseen. Onneksi kipu asettui muutamassa päivässä, joten ei tarvinnut hankkiutua Meksikoon hammaslääkäriin... vaikka tokkopa siellä sen turvallisempaa olisi.
Viikonloppuna rentouduttiin Jennin kanssa kahdestaan Laguna de Apoyolla, samassa paikassa, missä käytiin aiemmin porukalla. Se on vaan niin mahtava paikka! Omistaja Ann otti meidät taas todella lämpimästi vastaan. Vitsailtiin siinä sitten, että tultiin pelkästään sen mahtavan brownie -jälkkärin takia, jolloin Ann pahoitteli, että sitä oli ollut juuri edellisiltana. Kuinka ollakaan sitä oli sittenkin seuraavana iltana tarjolla, ihan vaan meidän takia! Mahtava palvelu. Tutustuttiin myös Annin sisaren/veljentyttöön Lisaan, joka viettää paria välikuukautta tätinsä paikassa. Hän on myös Kanadasta kotoisin. En pistäisi pahakseni, vaikka minullakin olisi tuollainen sukulainen, joka omistaisi palan paratiisia... Lisa lupasi tulla vielä joskus käymään Suomessa. Toivottavasti ei jää pelkäksi lupaukseksi! Siellä oli ihanan rauhallista olla, sillä koko paikassa oli vaan muutama turistipariskunta. Me saatiin koko dormi itsellemme! Ann vitsailikin, että voidaan olla kuin ”Goldilocksit” ja hyppiä sängyltä toiselle koko yön... Harjoiteltiin siellä myös käyttämään uusia snorkkeleita ja uimalaseja. Jenniltä tulikin jälleen viikonlopun viisaus, kun hän sukeltaessaan pelkkien lasien kanssa totesi: ”Mun on tosi vaikee hengittää tuolla veden alla”.
Jep.
Lauantaina Cornille. Lauantaina. Lauantaina. Muutama päivä. JAKSAA JAKSAA!
Niin, SUURKIITOKSET KAIKILLE RAHAA LAHJOITTANEILLE! Avustuskassaan kilahti kaikenkaikkiaan 96€, mikä on aivan julmetun paljon valuuttaa tässä maassa! Ostettiin tänään 20 pussia, joissa kussakin on riisiä, papuja, sokeria, öljyä, vessapaperia ja maitovehnäjuomaa. Lisäksi ostettiin (Sannan toivomuksesta) eräänlaisia pehmeitä keksejä, jotka sisältävät runsaasti rautaa ja B -vitamiinia. Lapsille vähän jotakin hyvää. Aiotaan myös ostaa kengät eräälle nuorelle pojalle, joka kerjää aina supermatagalpan edessä ilman jalkineita. Kaksikymmentä perhettä sekä tämä nuori poika kiittäisivät teitä varmasti kovasti!
Päänsärkyynkin löytyi viime viikolla syy: särky siirtyi sinne, mihin ei missään tapauksessa olisi saanut alkaa juilia tässä maassa... HAMPAASEEN! Tarkemmin sanottuna viisaudenhampaaseen. Onneksi kipu asettui muutamassa päivässä, joten ei tarvinnut hankkiutua Meksikoon hammaslääkäriin... vaikka tokkopa siellä sen turvallisempaa olisi.
Viikonloppuna rentouduttiin Jennin kanssa kahdestaan Laguna de Apoyolla, samassa paikassa, missä käytiin aiemmin porukalla. Se on vaan niin mahtava paikka! Omistaja Ann otti meidät taas todella lämpimästi vastaan. Vitsailtiin siinä sitten, että tultiin pelkästään sen mahtavan brownie -jälkkärin takia, jolloin Ann pahoitteli, että sitä oli ollut juuri edellisiltana. Kuinka ollakaan sitä oli sittenkin seuraavana iltana tarjolla, ihan vaan meidän takia! Mahtava palvelu. Tutustuttiin myös Annin sisaren/veljentyttöön Lisaan, joka viettää paria välikuukautta tätinsä paikassa. Hän on myös Kanadasta kotoisin. En pistäisi pahakseni, vaikka minullakin olisi tuollainen sukulainen, joka omistaisi palan paratiisia... Lisa lupasi tulla vielä joskus käymään Suomessa. Toivottavasti ei jää pelkäksi lupaukseksi! Siellä oli ihanan rauhallista olla, sillä koko paikassa oli vaan muutama turistipariskunta. Me saatiin koko dormi itsellemme! Ann vitsailikin, että voidaan olla kuin ”Goldilocksit” ja hyppiä sängyltä toiselle koko yön... Harjoiteltiin siellä myös käyttämään uusia snorkkeleita ja uimalaseja. Jenniltä tulikin jälleen viikonlopun viisaus, kun hän sukeltaessaan pelkkien lasien kanssa totesi: ”Mun on tosi vaikee hengittää tuolla veden alla”.
Jep.
Lauantaina Cornille. Lauantaina. Lauantaina. Muutama päivä. JAKSAA JAKSAA!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
