Cornilla, Granadassa, Montelimarissa

Oli mielenkiintoista huomata, että millaista seuraa meikeläiset vetää puoleensa, siis jos ei lasketa näitä limaisia nicalaisia miehiä. Jostain kumman syystä kaikki vanhat herttaiset papat +55 halusivat tutustua meihin! Oltiin yksi päivä Casa Iguanassa kahvilla, ja pöytään istahti lautalla takanamme istuneet papparaiset. Toinen näytti ihan joulupukilta, valkopartainen ja muhkea, toinen oli hiukan pystyyn kuivanut, lähes pelottavalla kestopepsodenthymylla (okei, unohtakaa se pepsodent, ne hampaat oli järkyttävän keltaiset) varustettu. Alettiin jutustella edellispäivän lauttamatkasta. He olivat lautalla maininneet, että ovat postimerkkeilijöitä. Totesin silloin Jennille suomeksi, että ”joo, ovat varmaan jollain postimerkkeilijöiden seuramatkalla. Kuinka jännittävää!” No, siinä keskustellessa kävi ilmi, että he todellakin olivat postimerkkeilijöiden seuramatkalla USA:sta! Meinasi hiemaisen pokka pettää...

Törmättiin myös Cornilla erääseen mielenkiintoiseen coloradolaiseen”pariskuntaan”, jonka kanssa tuli paljon juteltua: työkaverit, noin +40 vee ja +60 vee miehet, joita kutsuttiin reilusti hippipapoiksi. Nuoremmalla oli valtava amishimainen parta ja vanhempi vaikutti välillä siltä, että on tullut polteltua muutakin kuin roskia.

Jouduttiin vaihtamaan majaakin parin yön jälkeen, kun tultiin siihen tulokseen, että meidän rahat ei yksinkertaisesti riitä Sunrise Paradisessa asumiseen. Oltiin otettu liian vähän käteistä mukaan, Little Cornillahan ei semmoista hienoutta tunneta, kuin pankomaatti. Kasattiin kimpsut ja kampsut, käveltiin Cool´s Spotin läpi Elsa´s Placeen ja jäätiin siihen. Säästettiin 10$ per yö, vaikka vessassa ei ollutkaan a) ovea tai b) lavuaaria. Saatiin myös nukkua samassa sängyssä taas vaihteeksi. Meidän ystävyys alkaa olla tosi läheistä tämän reissun takia, ihan kirjaimellisesti. Elsa´s oli aika rähjäinen paikka, ja työntekijät bailasivat keskenään iltaisin (ja välillä päivisinkin. Ainakin toinen omistajista, vanhempi harppu, oli kännissä pitkin päivää...), mutta kyllä siihen sopeutui. Alkoi vaan hiipiä pieni pelko persiiseen siitä, että mitenkä saadaan muka aika kulumaan saarella, jos ei voi edes snorklata. Ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto, että valitettiin tylsyyttä sellaisella paratiisisaarella! Omatuntoa vaiensi myöhemmin tieto siitä, että moni muukin turisti sanoi ihan samaa. Suvi ja Kaisa viihtyivät Little Cornilla päivän!

Yhtenä päivänä istuskeltiin jälleen Casa Iguanassa, kun alkoi tuulla ja sataa aivan järjettömän kovaa. Nähtiin jo sielujemme silmin, kuinka pienestä lautahökkelistämme lähtee katto lentoon ja seinien välistä piiskaa vettä... onneksi näin ei ollut käynyt. Silloin ei tuntunut kyllä siltä, että ah ihanaa paratiisia. Jäätiin sitten sinne pitämään sadetta, ja alettiin pelata Scrabblea jonkun kanadalaisen kanssa englanniksi (tietenkin). Tuntui ihan omituiselta käyttää aivojaan välillä. Eh eh. Päästiin myös käymään intter webber -maailmassa, mihin saatoin vain todeta: hallelujaa! Vaihdettiin sitten lennot pois Big Cornilta pari päivää aiemmaksi. Hyvälle päivälle vieläpä, jokainenhan tahtoo lentää pienkoneella perjantaina 13 päivä.

Meidän majan ovessa oli aika rämä lukko, ja vitsailtiinkin useampaan otteeseen, että joku päivä se aukeaa vielä itsestään ja paljastaa suorat näkymät meidän suihkuun. Vaan eipä naurattanut yöllä, kun heräsin ja tajusin oven olevan selällään! Karmiva fiilis iski siinä vaiheessa, ja molemmat syöksyttiin tarkastamaan, että rahat ovat tallella. Ei ollut voro ehtinyt vierailemaan, mutta tarkastettiin myös kaiken varalta mökki sängynalusia myöten, ettei sinne olisi hiipinyt ketään murhamiestä. Ei voitu mennä nukkumaan, ennen kuin lukko oli salvattu vielä pyykkinarulla ja oven eteen aseteltu hiuslakkapullo, joka kolinallaan herättäisin meidät, jos ovi aukeaisi. Nicaragualainen Securitas -firmakaan ei varmaan käytä parempia suojauksia!

Torstaina lähdettiin sitten pois pieneltä Cornilta isolle, ja samalle lautalle sattuivat tulemaan Suvi ja Kaisakin. Lauttamatka oli huomattavasti mukavampi pois päin, ei edes kastuttu yhtään! Päätettiin olla säästäväisiä, ja otettiin neljästään kolmen hengen huone. Se tarkoitti käytännössä jälleen kerran sitä, että nukuttiin Jenskan kanssa yhden hengen sängyssä yhdessä. Täytyy kyllä sanoa, että sinä yönä ei meikeläinen paljoa nukkunut... Onneksi Jenskalla on mahtavat unenlahjat!

Lento saarelta mantereelle sujui mukavasti (ilman krapulaa) ja koettiin miellyttäviä fiiliksiä, kun päästiin takaisin ”ihmisten ilmoille”. Kentällä piti käydä vielä varmistamassa paluulennot Suomeen kaiken varalta, kun täällä ei koskaan mikään ole varmaa. No, sehän ei tietenkään sujunut ongelmitta: väännettiin asiasta varmaan puolitoista tuntia Continental Airlinesin toimistolla, kunnes selvisi, että virkailija oli ymmärtänyt jonkin kohdan asiastamme väärin ja siitä koko sotku. Eikä tällä kertaa ollut edes kyse siitä, että asiaa olisi hoidettu espanjaksi! Mutta tärkeintä on, että lennot on nyt varmistettu ja päästään täältä vielä kotiinkin. Ehkä.

Päätettiin jäädä Managuaan yhdeksi yöksi ja hemmotella itseämme elävissä kuvissa käynnillä. Suunnitelmissa oli mennä tyttöjen suosittelemaan hostelliin, mutta sepä olikin täynnä. Koska Managuassa on melkoisen vaikeaa löytää turvallista majapaikkaa tuosta vaan, päätettiin sitten mennä hieman parempaan hotelliin. Kyllähän se harmitti, että siihen meni 40$ yöltä, mutta oli se sen arvoista Cornin jälkeen! Siellä oli KUUMA SUIHKU ja ilmaista kahvia tarjoiltiin HUONEESEEN ja siellä oli KAAPELITÖLLÖTIN! Otettiin hotellista kyllä kaikki ilo irti (esimerkiksi värjäämällä Jenskan tukka, eikä edes värjätty puolta kylppäriä samalla). Käytiin myös siellä Metrocentro -ostosparatiisissa syömässä ja leffassa. Oli hiukan mehtäläinen olo saarella olon jäljiltä...

Illalla, kun palattiin hotellille, käytiin vielä läheisessä pulperiassa ostamassa iltapalaa. Tapamme mukaan pyydettiin myyjältä pilttejä, joita on kätevää syödä matkalla. Otettiin ehkä neljä pilttiä ja jäätiin vielä arpomaan, että mitä muuta tarvittaisiin. Silloin nainen alkoi kysellä, että montako lasta meillä on, ja että tarvitaanko kenties pamperseja?

Ei tarvittu.

Aamulla vaan läsötetttiin hotellihuoneessa, katsottiin televentteriä ja käytettiin hyväksemme ilmaista netti/kahvipalvelua. Piti kerätä henkisiä voimavaroja lähestyvään bussimatkaan Managuasta Granadaan. Onneksi olin saanut yöllä suhteellisen hyvät unet ja olin muutenkin hyvällä tuulella, koska bussimatkalla sattui tähän mennessä inhottavin asia koko reissulla: rahapussi varastettiin! Olin hotellissa miettinyt, että laittaisinko rahavyön, mutta päätin vain vartioida kassia normaalia paremmin. Eipä auttanut! Kassi oli koko ajan sylissä, lukuun ottamatta ehkä muutamaa sekuntia, jolloin kumarruin nostamaan rinkan selkään. Siinä vaiheessa se sitten on näpistetty, vissiinkin. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut kuin 50€ arvosta rahaa ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Jos pankkikortti olisi mennyt... Harmitti kyllä aika rankasti tuollainenkin rahallinen menetys, se on täällä nimittäin iso summa. Taisi varas silti luulla liikoja meikeläisen ”aidosta” D&G:n lompsasta. No, toivottavasti osti edes itselleen jotain kivaa!

Onneksi en pystynyt olemaan pitkään masentunut lompsan takia, koska Granada oli kertakaikkiaan hurmaava kaupunki! Se oli niin kaunis, kaikki vanhat kolonialistiset rakennukset, ravintolat, kahvilat, terassit... Hostellikin oli tasoonsa nähden äärettömän halpa, ja tuntui Cornin jälkeen lähes luksukselta. Granadassa päivät vain kului huomaamatta, vaikka ei tehty oikeastaan kauheasti mitään. Aamupalaan sai kulumaan jo tunnin, sitten haahuiltiin hieman ympäriinsä, sitten olikin jo lounaan aika... Jossain vaiheessa tuntui kyllä siltä, että päämäärättömyys ja löysäily niin henkisesti, että fyysisesti alkaa jo ahdistamaan. Ei vaan osaa ”olla”! Saatiin me nyt jotain sentään aikaankin siellä: Jenska otti nenäkorun ja minä otin korvaan uuden lävistyksen! Nyt on taatusti kaikki mahdolliset taudit jänisrutosta AIDSIIN. Ei vaan, esimerkiksi minun lävistys tehtiin uudella, puhtaalla neulalla, vaikka vitsailtiinkin siitä, miten läheisellä mercadolla varmaan myydään kojussa käytettyjä neuloja, heti siinä maksojen ja munuaisten vieressä. Jos ottaa vaan viisi kertaa käytetyn, niin se on kalliimpaa, kuin kymmenen kertaa käytetty ;)

Käytettiin myös pyykit pesulassa, mikä on aivan hirmuista luksusta täällä. Haistelin varmaan jokaisen vaatekappaleen läpi, kun saatiin ne pesusta. Niin puhtaalta ne tuoksuivat! Miettikää nyt, PESUKONEELLA pestyjä vaatteita!

Ja mitäpä olisikaan Granada ollut ilman meidän ihania hippipappoja, joihin törmättiin siellä useampaan otteeseen! Viimeisenä aamuna osuttiin samaan aamiaispaikkaan, jossa jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa jutustelemaan. Keskusteltiin muun muassa uskonnoista ja vanhempi hippipappa oli sitä mieltä, että (Jeesuksen äitee) Maria oli aika fiksu likka, kun tekaisi tarinan enkeleistä ja Pyhästä Hengestä välttääkseen kivityksen. Täytyy muistaa itsekin kokeilla, jos vahingossa pamahtaa paksuksi ei-niin-suotuisalle-tyypille. Eh eh. Vanhempi papoista omistaa hostellin Coloradossa, lähellä Aspenia, ja toivottikin meidät tervetulleiksi töihin sinne, jos joskus lähdetään USA:an reissaamaan. Hostellissa on kuulemma ollut paljon työntekijöitä Euroopasta. Tyttöjen reissujalkojahan alkoi heti kutkuttamaan, se on vissiin aloitettava taas säästämään...

Viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (no ei todellakaan) oli vuorossa Hotel Barceló Montelimarissa. Ökyluksushotelli, jossa yksi yö kahdelle tuli maksamaan 164$. Siihen tosin sisältyi aamiais-, lounas- ja illallisbuffetti, sekä middaysnack -allasbaarissa. Kaikki juomat kuuluivat hintaan koko oleskelun ajan (paitsi tuontiviinat- ja oluet, olisin heti tilannut kylmän Koffin). Bussimatka Montelimariin oli kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Luultiin nimittäin, että ollaan nähty jo lähes kaikki tässä maassa, mutta ehei. Bussi oli aivan tupaten täynnä ihmisiä, mikä ei tietenkään ole uutta. Ihmisiä roikkui avoimen oven ulkopuolellakin. Jossain vaiheessa kuski hiljensi, ja rahastajapoika ilmoitti, että nyt olis sitten tiivistettävä vähän: pitää saada ovet kiinni, koska edessä on poliiseja. Eihän sillä siis väliä, vaikka autossa olisi SISÄLLÄ porukkaa kuin Elviksen hautajaisissa, kunhan ovet vaan on kiinni.

Montelimarissa oloa voi kuvailla yhdellä sanalla: ähky. Tiedätte varmaan tämän suomalaisen mentaliteetin, että jos buffetruokailusta on kerta maksettu... olisi saanut ehkä maailman parhaimman kuvan meidän luksushotellireissulta, kun lounaan jälkeen maattiin molemmat omissa sängyissämme selällään pelkät alusvaatteet päällä (vaatteet puristi liikaa) ja pideltiin vatsojamme. Ei edes voitu mennä heti uima-altaalle, koska oltaisiin varmaan upottu pohjaan lailla Titanicin. Ja ei, ei opittu kantapään kautta, vaan toistettiin sama virhe illallisella. Siellä oli sentään sushia tarjolla! Olin näin innoissani: !!!!!!!!!!!!

Paluu karuun todellisuuteen oli kyllä todella karu, kun hotellin autonkuljettaja jätti meidät keskelle Machachapaa odottamaan bussia Managuaan. Edellisiltana oltiin lilluttu kylpyammeessa, joka oli täynnä karkintuoksuista kylpyvaahtoa, nyt sitten seisottiin keskellä paskaa ja hajuja, joiden alkuperää ei kukaan halua arvailla. Elämä on. Matkalla raikasi bussin radiosta täysillä joku jeesusfanailukanava (ohjelman nimi oli ”Keskustelua Jumalan kanssa”), missä joku lähinnä raivoisasti karjui ja meuhkasi Jumalasta. Ei tainnut Jumala saada paljon suunvuoroa... Jenska istui koko matkan sormet korvissa.

Tuntui ihan äärettömän hyvältä päästä takaisin Matagalpaan, kaikista hienouksista huolimatta. Tuli kotoisa olo, ja vielä kotoisampi sen jälkeen, kun doña Cristina otti meidät takaisin asumaan luokseen. Ihan kuin olisi tullut omaan kotiin pitkän reissun jälkeen. Nyt meillä ei ole täällä paljon tekemistä, ja rahatkin ovat finaalissa, mutta silti ei iske tylsistymispaniikki. Harkittiin jopa koulutöiden aloittamista pikkuhiljaa. Siis, harkittiin.