perjantai 3. huhtikuuta 2009

Suomessa jälleen!

Sorpresa, sorpresa! Ollaan nimittäin palattu jo tänne loskaiseen ja harmaaseen Suomenmuahan! Tästä pikku jäynästä eli lentolippujen muutoksesta ei tiennyt kuin muutama ihminen, joten pieniä sydänkohtauksia on tullut aiheutettua tässä muutaman päivän aikana. Mikään ei ole niin hauskaa, kuin yllättää ihmisiä. Toivottavasti on edes ollut positiivinen ylläri... Tiedettiin siis jo kuukausi sitten, että ollaan tulossa aiemmin kotiin. Syynä tähän lippujen vaihtamiseen oli otsaa kurttuun vetävä rahatilanne, sekä Hyvien & Halpojen Matkakohteiden loppuminen. Kyllähän sitä olisi voinut viimeiset viikot viettää vaikka Guatemalassa, jos rahaa olisi ollut. Mihin ne rahat edes ylipäätään katosi sillä tavalla? Meidät on varmaan ryöstetty huomaamattamme... (Jos syö neljä kertaa päivässä ulkona, niin siihen ei mene rahaa, eihän?)

Viimeinen viikko Matakalapa-sitissä oli erittäin, hyvin, kovasti mielenkiintoinen. Ei itse asiassa tehty oikeastaan mitään, mutta harrastettiin joutilaisuutta. Maanantaisten pippaloiden jäljiltä meillä olikin yhtäkkiä ihan hirveästi uusia kavereita, joiden kanssa istua Artesanoksessa tai muuten vain hengailla. Harmitti ihan älyttömästi, ettei oltu aiemmin tutustuttu niihin ihmisiin, vaikka ollaan kaikki oltu Matagalpassa samaan aikaan. Hollantilainen Rutger (jota en pystynyt ikinä kutsumaan oikealla nimellään, koska se kuulostaa ihan pierulta. Sanoin häntä Ruuksi) sanoi, että ollaan nähty Matagalpa Toursilla monesti, ja moikkasin häntä kerran näin: "moi". Olen ollut aika terävänä vissiinkin. Moi tarkoittaa sitä paitsi hollanniksi kaunista.

Viikon voi tiivistää seuraavilla sanoilla: olutta, drinksuja, valvomista, moskiittoja, aurinkoa, hikeä, hankalia englanninkielisiä keskusteluja, nopeasti ohi vilahtavia päiviä.

Ainoastaan yhtenä päivänä tuli tehtyä vielä jotain suhteellisen järkevää. Käytiin Ruun kanssa katsomassa San Ramonin lähellä olevaa vesiputousta. Mentiin sinne moottoripyörällä, mikä oli tietenkin erittäin hyvä ratkaisu, koska a) nicaraguassa tiet on aina hyvässä kunnossa, b) nicaraguassa ei ole pölyä tai likaa. Voitte vaan kuvitella, miten mustana meikeläisen naama oli vesiputoukselle päästyämme. (Vihje: musta) Onneksi siellä pystyi uimaan. Se oli muutenkin tosi hieno paikka, sain mahtavia visioita sen suhteen, miten siellä voisi järjestää hurjat ulkoilmapartyt. Ehkä seuraavalla kerralla...

Sunnuntaina 29.3. alkoi vatsanpohjassa jo vähän möyriä, mikä saattoi kyllä jännityksen sijaan johtua koko viikon kestäneestä huonosta ruokavaliosta. Päivikki oli luvannut tulla hakemaan meidät kahdelta yöllä, jotta oltaisiin neljältä Managuassa kentällä. Lento lähti 6:30, ja oltiin tietysti varauduttu jo siihen, että siellä voi tulla mitä tahansa ongelmia, varsinkin kun lippujen kanssa oli aiemmin ollut jo niin hankalaa. Järkevänä ihmisenä nukuin tietenkin hyvin edellisen yön, pakkasin päivällä jo kaiken valmiiksi ja nukuin kauneusunet ennen lähtöä.

Tai sitten en. Olin edellisyönä nukkunut noin kaksi tuntia. Sunnuntai meni tehdessä jotain, en itse asiassa edes muista, mitä. Ainakin kävin juomassa Artesanoksessa viimeisen capuccinon, sekä syömässä illalla Casa Grandessa Jenskan ja Ruun kanssa. Lähdin sitten Casa Grandelta vielä käväisemään Artesanoksessa Jenskan mennessä kotiin pakkaamaan ja nukkumaan hetkeksi. Niinhän siinä kävi, että meikeläinen tulee kahdeltatoista kotiin, käy suihkussa ja pakkaa tulipalokiireellä viimeset tavarat. Spontaanius rulaa! En siis ehtinyt nukkua ollenkaan, ja seuraavan kerran sainkin nukuttua vasta tiistai-keskiviikko -yönä Suomessa.

Matka(t) meni oikein hyvin, ei ollut mitään ongelmia missään kentillä, lukuunottamatta pientä odottelua Houstonin kentällä, kun niiden typerät tietokoneet ei meinanneet toimia. Lento Houstonista Amsterdamiin sujui oikein mukavasti, koska lennolla pystyi katsomaan noin 50 eri elokuvaa tai kuuntelemaan eri albumeja tai pelaamaan pelejä. Jokaisella matkustajalla oli siis oma televentteri. Kone oli myös puolityhjä, joten istuttiin Jenskan kanssa kahdestaan kolmen penkin rivissä.

Helssinki-Vanttaalla meitä oli vastassa hiljaisuus. Se tuntui todella omituiselta. Kun on kolme kuukautta elänyt jatkuvan öykkämöykän keskellä, niin Suomessa on kyllä haudanhiljaista. Lentokentällä ihmiset eivät puhuneet toisilleen! Teki mieli alkaa kiljua, saada joku älämölökohtaus. Meitä tuli vastaan Joni ja Tuomo, joilla luultavasti meni hermot meidän "Entonces... qué me dice?" -juttuun jo viiden minuutin jälkeen. Korkattiin kentän pihalla pullo shampanjaa, ja aloitettiin matka kohti Jyväskylää auringon paistaessa. Se olikin mukavaa, että arska paistoi. Olisi ollut liian suuri shokki, jos olisi rätkyttänyt räntää.

Kun tultiin meille, astui Joni ensiksi ovesta sisään kauppakassin kanssa, jättäen oven auki. Jäin seisomaan hiukan oven taakse, ja kuulin Nooran kysyvän Jonilta, että miksi tämä jätti oven auki. Kävelin ovesta sisään ja sanoin eteisessä seisovalle Nooralle moi. Hän katsoi minua, sanoi moi. Oikein huomasi, miten hänellä löi pari sekuntia ihan tyhjää, kunnes hän tajusi tilanteen ja alkoi hokea, että "mistä sää oikein tulit, miten sää oikein tulit?!". Hahaa :D Porukoiden reaktio oli lähes samanlainen, mutta iskä alkoi väittää tienneensä, että ollaan tulossa aiemmin. Oli kuulemma "etiäisiä". Niin vissiin... Pissitettiin teitä kaikkia kuus-nolla!

Nyt sitten täytyisi alkaa adaptoitua tähän Suomenmuahan ja arkeen. Kouluun mennään pääsiäisen jälkeen, mutta harjoitteluraporttia voisi alkaa jo väsätä ensi viikolla. Ei muuten, mutta kun loput apurahat saa vasta palautettuaan raportin ;) On outo olo koko ajan, johtuen varmaan osaksi aikaerosta, mutta toisaalta myös tästä kaikesta. Täytyy sanoa, että vaikka reissu olikin upea, niin on sitä kyllä ihanaa olla kotona! Tällä hetkellä olen äiteen ja iskän luona mättämässä kilotolkulla ruisleipää ja saunomassa. Mikäs sen parempata!

Ja kaikista ihanin puuha on juuri menossa: pakastetaan/saunotetaan kaikki nicassa olleet vaatteet ja kirjat, jotta saataisiin ystävämme luteet karkotettua.

Tässä vaiheessa haluan kiittää kaikkia (KIITOS!) siitä, että olette jaksaneet lukea kötinöitäni. Saatanpa jatkaa avautumista tänne, jos elämässä sattuu ja tapahtuu jatkossakin jotain.

Entonces...

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Yllareita

Alettiin jo Jenskan kanssa muuttumaan Matagalpahulluiksi, kun sattui sitten kaymaan niin hauskasti, etta Kaisa pentele pakotti meidat lahtemaan viela viihtehelle maanantaina. Tutustuttiin sitten noin puoleen kylaan, ja nyt tuntuu silta, ettei taalta haluaisikaan viela lahtea toviin! Olen kylla nukkunut ehka vahiten ikina parina viime yona, mutta mikas tassa on lomalla ollessa. Tulin eraan uuden kaiffarin koneella verkkoon tahan Cafe Artesanokseen ja ottamaan samalla aamupalasta. Aika luksusta! Se on aika katevaa, kun tyypit asuu tuossa lahes baarin seinanaapurina ;)
Ja ei, minulla ei ole nicaragualaista miesta, jos joku siella sellaista nyt veikkailee! Olen kylla tulossa kotiin, kunhan tassa kerkeen...

Tanaan lahdetaan viemaan viela viimeset avustuspaketit harjoittelupaikkaan. Hollantilainen tyyppi lahtee mukaan katsomaan, millaista on taalla eskarissa, ja lupasin nayttaa sille meidan hienot esitykset lasten kanssa. Hehee. Havettaa jo nyt.

AAAAAAARGH. En jaksa syoda tata aamupalaa kokonaan. Minusta on tullut muun muassa isovatsainen ja ahne.

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Cornilla, Granadassa, Montelimarissa

Oli mielenkiintoista huomata, että millaista seuraa meikeläiset vetää puoleensa, siis jos ei lasketa näitä limaisia nicalaisia miehiä. Jostain kumman syystä kaikki vanhat herttaiset papat +55 halusivat tutustua meihin! Oltiin yksi päivä Casa Iguanassa kahvilla, ja pöytään istahti lautalla takanamme istuneet papparaiset. Toinen näytti ihan joulupukilta, valkopartainen ja muhkea, toinen oli hiukan pystyyn kuivanut, lähes pelottavalla kestopepsodenthymylla (okei, unohtakaa se pepsodent, ne hampaat oli järkyttävän keltaiset) varustettu. Alettiin jutustella edellispäivän lauttamatkasta. He olivat lautalla maininneet, että ovat postimerkkeilijöitä. Totesin silloin Jennille suomeksi, että ”joo, ovat varmaan jollain postimerkkeilijöiden seuramatkalla. Kuinka jännittävää!” No, siinä keskustellessa kävi ilmi, että he todellakin olivat postimerkkeilijöiden seuramatkalla USA:sta! Meinasi hiemaisen pokka pettää...

Törmättiin myös Cornilla erääseen mielenkiintoiseen coloradolaiseen”pariskuntaan”, jonka kanssa tuli paljon juteltua: työkaverit, noin +40 vee ja +60 vee miehet, joita kutsuttiin reilusti hippipapoiksi. Nuoremmalla oli valtava amishimainen parta ja vanhempi vaikutti välillä siltä, että on tullut polteltua muutakin kuin roskia.

Jouduttiin vaihtamaan majaakin parin yön jälkeen, kun tultiin siihen tulokseen, että meidän rahat ei yksinkertaisesti riitä Sunrise Paradisessa asumiseen. Oltiin otettu liian vähän käteistä mukaan, Little Cornillahan ei semmoista hienoutta tunneta, kuin pankomaatti. Kasattiin kimpsut ja kampsut, käveltiin Cool´s Spotin läpi Elsa´s Placeen ja jäätiin siihen. Säästettiin 10$ per yö, vaikka vessassa ei ollutkaan a) ovea tai b) lavuaaria. Saatiin myös nukkua samassa sängyssä taas vaihteeksi. Meidän ystävyys alkaa olla tosi läheistä tämän reissun takia, ihan kirjaimellisesti. Elsa´s oli aika rähjäinen paikka, ja työntekijät bailasivat keskenään iltaisin (ja välillä päivisinkin. Ainakin toinen omistajista, vanhempi harppu, oli kännissä pitkin päivää...), mutta kyllä siihen sopeutui. Alkoi vaan hiipiä pieni pelko persiiseen siitä, että mitenkä saadaan muka aika kulumaan saarella, jos ei voi edes snorklata. Ja siitä tuli ihan hirveän huono omatunto, että valitettiin tylsyyttä sellaisella paratiisisaarella! Omatuntoa vaiensi myöhemmin tieto siitä, että moni muukin turisti sanoi ihan samaa. Suvi ja Kaisa viihtyivät Little Cornilla päivän!

Yhtenä päivänä istuskeltiin jälleen Casa Iguanassa, kun alkoi tuulla ja sataa aivan järjettömän kovaa. Nähtiin jo sielujemme silmin, kuinka pienestä lautahökkelistämme lähtee katto lentoon ja seinien välistä piiskaa vettä... onneksi näin ei ollut käynyt. Silloin ei tuntunut kyllä siltä, että ah ihanaa paratiisia. Jäätiin sitten sinne pitämään sadetta, ja alettiin pelata Scrabblea jonkun kanadalaisen kanssa englanniksi (tietenkin). Tuntui ihan omituiselta käyttää aivojaan välillä. Eh eh. Päästiin myös käymään intter webber -maailmassa, mihin saatoin vain todeta: hallelujaa! Vaihdettiin sitten lennot pois Big Cornilta pari päivää aiemmaksi. Hyvälle päivälle vieläpä, jokainenhan tahtoo lentää pienkoneella perjantaina 13 päivä.

Meidän majan ovessa oli aika rämä lukko, ja vitsailtiinkin useampaan otteeseen, että joku päivä se aukeaa vielä itsestään ja paljastaa suorat näkymät meidän suihkuun. Vaan eipä naurattanut yöllä, kun heräsin ja tajusin oven olevan selällään! Karmiva fiilis iski siinä vaiheessa, ja molemmat syöksyttiin tarkastamaan, että rahat ovat tallella. Ei ollut voro ehtinyt vierailemaan, mutta tarkastettiin myös kaiken varalta mökki sängynalusia myöten, ettei sinne olisi hiipinyt ketään murhamiestä. Ei voitu mennä nukkumaan, ennen kuin lukko oli salvattu vielä pyykkinarulla ja oven eteen aseteltu hiuslakkapullo, joka kolinallaan herättäisin meidät, jos ovi aukeaisi. Nicaragualainen Securitas -firmakaan ei varmaan käytä parempia suojauksia!

Torstaina lähdettiin sitten pois pieneltä Cornilta isolle, ja samalle lautalle sattuivat tulemaan Suvi ja Kaisakin. Lauttamatka oli huomattavasti mukavampi pois päin, ei edes kastuttu yhtään! Päätettiin olla säästäväisiä, ja otettiin neljästään kolmen hengen huone. Se tarkoitti käytännössä jälleen kerran sitä, että nukuttiin Jenskan kanssa yhden hengen sängyssä yhdessä. Täytyy kyllä sanoa, että sinä yönä ei meikeläinen paljoa nukkunut... Onneksi Jenskalla on mahtavat unenlahjat!

Lento saarelta mantereelle sujui mukavasti (ilman krapulaa) ja koettiin miellyttäviä fiiliksiä, kun päästiin takaisin ”ihmisten ilmoille”. Kentällä piti käydä vielä varmistamassa paluulennot Suomeen kaiken varalta, kun täällä ei koskaan mikään ole varmaa. No, sehän ei tietenkään sujunut ongelmitta: väännettiin asiasta varmaan puolitoista tuntia Continental Airlinesin toimistolla, kunnes selvisi, että virkailija oli ymmärtänyt jonkin kohdan asiastamme väärin ja siitä koko sotku. Eikä tällä kertaa ollut edes kyse siitä, että asiaa olisi hoidettu espanjaksi! Mutta tärkeintä on, että lennot on nyt varmistettu ja päästään täältä vielä kotiinkin. Ehkä.

Päätettiin jäädä Managuaan yhdeksi yöksi ja hemmotella itseämme elävissä kuvissa käynnillä. Suunnitelmissa oli mennä tyttöjen suosittelemaan hostelliin, mutta sepä olikin täynnä. Koska Managuassa on melkoisen vaikeaa löytää turvallista majapaikkaa tuosta vaan, päätettiin sitten mennä hieman parempaan hotelliin. Kyllähän se harmitti, että siihen meni 40$ yöltä, mutta oli se sen arvoista Cornin jälkeen! Siellä oli KUUMA SUIHKU ja ilmaista kahvia tarjoiltiin HUONEESEEN ja siellä oli KAAPELITÖLLÖTIN! Otettiin hotellista kyllä kaikki ilo irti (esimerkiksi värjäämällä Jenskan tukka, eikä edes värjätty puolta kylppäriä samalla). Käytiin myös siellä Metrocentro -ostosparatiisissa syömässä ja leffassa. Oli hiukan mehtäläinen olo saarella olon jäljiltä...

Illalla, kun palattiin hotellille, käytiin vielä läheisessä pulperiassa ostamassa iltapalaa. Tapamme mukaan pyydettiin myyjältä pilttejä, joita on kätevää syödä matkalla. Otettiin ehkä neljä pilttiä ja jäätiin vielä arpomaan, että mitä muuta tarvittaisiin. Silloin nainen alkoi kysellä, että montako lasta meillä on, ja että tarvitaanko kenties pamperseja?

Ei tarvittu.

Aamulla vaan läsötetttiin hotellihuoneessa, katsottiin televentteriä ja käytettiin hyväksemme ilmaista netti/kahvipalvelua. Piti kerätä henkisiä voimavaroja lähestyvään bussimatkaan Managuasta Granadaan. Onneksi olin saanut yöllä suhteellisen hyvät unet ja olin muutenkin hyvällä tuulella, koska bussimatkalla sattui tähän mennessä inhottavin asia koko reissulla: rahapussi varastettiin! Olin hotellissa miettinyt, että laittaisinko rahavyön, mutta päätin vain vartioida kassia normaalia paremmin. Eipä auttanut! Kassi oli koko ajan sylissä, lukuun ottamatta ehkä muutamaa sekuntia, jolloin kumarruin nostamaan rinkan selkään. Siinä vaiheessa se sitten on näpistetty, vissiinkin. Kaikeksi onneksi siellä ei ollut kuin 50€ arvosta rahaa ja eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Jos pankkikortti olisi mennyt... Harmitti kyllä aika rankasti tuollainenkin rahallinen menetys, se on täällä nimittäin iso summa. Taisi varas silti luulla liikoja meikeläisen ”aidosta” D&G:n lompsasta. No, toivottavasti osti edes itselleen jotain kivaa!

Onneksi en pystynyt olemaan pitkään masentunut lompsan takia, koska Granada oli kertakaikkiaan hurmaava kaupunki! Se oli niin kaunis, kaikki vanhat kolonialistiset rakennukset, ravintolat, kahvilat, terassit... Hostellikin oli tasoonsa nähden äärettömän halpa, ja tuntui Cornin jälkeen lähes luksukselta. Granadassa päivät vain kului huomaamatta, vaikka ei tehty oikeastaan kauheasti mitään. Aamupalaan sai kulumaan jo tunnin, sitten haahuiltiin hieman ympäriinsä, sitten olikin jo lounaan aika... Jossain vaiheessa tuntui kyllä siltä, että päämäärättömyys ja löysäily niin henkisesti, että fyysisesti alkaa jo ahdistamaan. Ei vaan osaa ”olla”! Saatiin me nyt jotain sentään aikaankin siellä: Jenska otti nenäkorun ja minä otin korvaan uuden lävistyksen! Nyt on taatusti kaikki mahdolliset taudit jänisrutosta AIDSIIN. Ei vaan, esimerkiksi minun lävistys tehtiin uudella, puhtaalla neulalla, vaikka vitsailtiinkin siitä, miten läheisellä mercadolla varmaan myydään kojussa käytettyjä neuloja, heti siinä maksojen ja munuaisten vieressä. Jos ottaa vaan viisi kertaa käytetyn, niin se on kalliimpaa, kuin kymmenen kertaa käytetty ;)

Käytettiin myös pyykit pesulassa, mikä on aivan hirmuista luksusta täällä. Haistelin varmaan jokaisen vaatekappaleen läpi, kun saatiin ne pesusta. Niin puhtaalta ne tuoksuivat! Miettikää nyt, PESUKONEELLA pestyjä vaatteita!

Ja mitäpä olisikaan Granada ollut ilman meidän ihania hippipappoja, joihin törmättiin siellä useampaan otteeseen! Viimeisenä aamuna osuttiin samaan aamiaispaikkaan, jossa jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa jutustelemaan. Keskusteltiin muun muassa uskonnoista ja vanhempi hippipappa oli sitä mieltä, että (Jeesuksen äitee) Maria oli aika fiksu likka, kun tekaisi tarinan enkeleistä ja Pyhästä Hengestä välttääkseen kivityksen. Täytyy muistaa itsekin kokeilla, jos vahingossa pamahtaa paksuksi ei-niin-suotuisalle-tyypille. Eh eh. Vanhempi papoista omistaa hostellin Coloradossa, lähellä Aspenia, ja toivottikin meidät tervetulleiksi töihin sinne, jos joskus lähdetään USA:an reissaamaan. Hostellissa on kuulemma ollut paljon työntekijöitä Euroopasta. Tyttöjen reissujalkojahan alkoi heti kutkuttamaan, se on vissiin aloitettava taas säästämään...

Viimeisenä, muttei toki vähäisimpänä (no ei todellakaan) oli vuorossa Hotel Barceló Montelimarissa. Ökyluksushotelli, jossa yksi yö kahdelle tuli maksamaan 164$. Siihen tosin sisältyi aamiais-, lounas- ja illallisbuffetti, sekä middaysnack -allasbaarissa. Kaikki juomat kuuluivat hintaan koko oleskelun ajan (paitsi tuontiviinat- ja oluet, olisin heti tilannut kylmän Koffin). Bussimatka Montelimariin oli kuitenkin mainitsemisen arvoinen. Luultiin nimittäin, että ollaan nähty jo lähes kaikki tässä maassa, mutta ehei. Bussi oli aivan tupaten täynnä ihmisiä, mikä ei tietenkään ole uutta. Ihmisiä roikkui avoimen oven ulkopuolellakin. Jossain vaiheessa kuski hiljensi, ja rahastajapoika ilmoitti, että nyt olis sitten tiivistettävä vähän: pitää saada ovet kiinni, koska edessä on poliiseja. Eihän sillä siis väliä, vaikka autossa olisi SISÄLLÄ porukkaa kuin Elviksen hautajaisissa, kunhan ovet vaan on kiinni.

Montelimarissa oloa voi kuvailla yhdellä sanalla: ähky. Tiedätte varmaan tämän suomalaisen mentaliteetin, että jos buffetruokailusta on kerta maksettu... olisi saanut ehkä maailman parhaimman kuvan meidän luksushotellireissulta, kun lounaan jälkeen maattiin molemmat omissa sängyissämme selällään pelkät alusvaatteet päällä (vaatteet puristi liikaa) ja pideltiin vatsojamme. Ei edes voitu mennä heti uima-altaalle, koska oltaisiin varmaan upottu pohjaan lailla Titanicin. Ja ei, ei opittu kantapään kautta, vaan toistettiin sama virhe illallisella. Siellä oli sentään sushia tarjolla! Olin näin innoissani: !!!!!!!!!!!!

Paluu karuun todellisuuteen oli kyllä todella karu, kun hotellin autonkuljettaja jätti meidät keskelle Machachapaa odottamaan bussia Managuaan. Edellisiltana oltiin lilluttu kylpyammeessa, joka oli täynnä karkintuoksuista kylpyvaahtoa, nyt sitten seisottiin keskellä paskaa ja hajuja, joiden alkuperää ei kukaan halua arvailla. Elämä on. Matkalla raikasi bussin radiosta täysillä joku jeesusfanailukanava (ohjelman nimi oli ”Keskustelua Jumalan kanssa”), missä joku lähinnä raivoisasti karjui ja meuhkasi Jumalasta. Ei tainnut Jumala saada paljon suunvuoroa... Jenska istui koko matkan sormet korvissa.

Tuntui ihan äärettömän hyvältä päästä takaisin Matagalpaan, kaikista hienouksista huolimatta. Tuli kotoisa olo, ja vielä kotoisampi sen jälkeen, kun doña Cristina otti meidät takaisin asumaan luokseen. Ihan kuin olisi tullut omaan kotiin pitkän reissun jälkeen. Nyt meillä ei ole täällä paljon tekemistä, ja rahatkin ovat finaalissa, mutta silti ei iske tylsistymispaniikki. Harkittiin jopa koulutöiden aloittamista pikkuhiljaa. Siis, harkittiin.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Lommooooo

Lauantaina 7.3. lahdimme matkaan kohti Little Corn Islandia. Matka sujui aivan hurjan hyvin: bussissa oli tilaa, lentojen lahtoselvitykset etenivat jouhevasti ja paasimme saarelle hyvissa ajoin ennen auringonlaskua, hyvilla mielin. Hotellikin oli parempi, mita odotettiin!

No ei. Luulitteko jo oikeasti?

Juttuhan meni niin, etta aloitettiin loma lahtemalla torstaina Hanneriikan ja Johannan kera pippaloimaan Cafe Artesanokseen. Tavoitteena ei tietenkaan ollut hankkia minkaanlaista humalatilaa, vaan nautiskella kevyesti seka tyylikkaasti baarin drinksuja... Eli notkuimme tiskilla (kun muualla ei ollut tilaa) koko illan, ja tilasimme kilpaa halpoja drinksuja. Aloitin ottamalla seksia rannalla (sex on the beach), jonka jalkeen tuli orgasmi (orgasmo, paras drinkki siella!). Naita seurasi Artesanos martini, apple martini seka macua. Viisi drinkkia ei ole viela paljon, mutta jos viinapaa on lahes nollaantunut reissun aikana, niin... yllattaen jouduin jopa kaymaan morjenstamassa paikan bañoa. Ei siina, hyvat pileet oli. Paastiin kotiinkin ihan ihmisten aikaan, eli ei tiedeta moneltako. Viimeisin muistikuva kertoo Jenskasta, joka istuu sangyn laidalla laulamassa niin, etta raejuusto lentelee suupielista.

Tietenkin jokainen itseaan kunnioittava reissaaja hankkii hyvat unet ennen lahtoaamua, kuten mekin: kello tilipatti siina kuuen kinkamilla. Herattiin yllattavan sirkeina (tai sitten oltiin viela lievasti humalikkoja), ja paastiin jopa bussiin kohti Managuaa. Bussissa pohdiskeltiin, etta kuinkahan rankasti lemuttiin viihteelta, kun lahtiessa halattiin mammaa ja tyttoa... ja muistettiin myos, etta unohdettiin kaksi olutta pakkaseen. Kiva yllari. Jenni myos huomasi matkalla, etta hanella ei ole matkapahoinvointilaakkeita! Eika edessa ollutkaan kuin a) lentomatka ja b) lauttamatka! Minullakin jo nousi hieman pala kurkkuun bussimatkan aikana, joten iski lieva panniikki apoteekin loytamisen suhteen. Paatettiin, etta Managuan lentokentalla on oltava apoteekki, ja olihan siella onneksi.

Lentokentallakaan ei kaikki mennyt iiihan napanderiin. Kukaan ei nimittain ollut kertonut meille, etta Corninkin lennoille on matkatavaroissa painoraja (NO OKEI, oli se niissa lippujen ehdoissa jossain pienella prantattyna...) Meidan rinkoissa oli yhteensa kolme kiloa liikaa, joten jouduttiin poistumaan jonosta ja tyhjentamaan rinkkoja hiemaisen. Jono seisoi ja odotti. Hiki valui ja vatsa heitti kuperkeikkaa. Paiskottiin surutta menemaan noin kuusi purkkia pilttia (joo, vararavintoa) ja kasidesi ja... saatiin pois kolme kiloa. Jotkut matkustajistakin punnittiin, ja arveltiin sen johtuvan siita, etta isompaan koneeseen pistettiin ne pulskimmat tapaukset (no, ainakin eras amatsooni pistettiin eri koneeseen kuin meidat, sehan luonnollisestikin vahvisti meidan teorian). Niin, se kone. Oletteko ikina lentaneet 12-paikkaisessa pienkoneessa niin, etta krapula alkaa todenteolla iskea lennon alkuvaiheessa? Tuleeko teillekin irrationaalisia pelkotiloja krapulassa? Meinasi kylla lentaa george jossain vaiheessa.

Kone pysyi ilmassa, siita pointsit kotiin. Kylla me jossain vaiheessa taidettiin lentaa jonkun myrskypilven lapi ja turbulenssia: oli. Onneksi lento kesti vain tunnin. Laskeutuminen oli itse asiassa sulavampaa, kuin isommilla koneilla! Tassa vaiheessa ajateltiin, etta pahin on jo takanapain. Vaan eipa tytot aavistaneet, millainen lauttamatkasta tulisi... Se lautta oli iso moottorivene, "ferry", jossa oli penkkeja ja katos. Saimme jalkikateen kuulla, etta se paasi meidan reissulla ekaa kertaa Big Cornilta Little Cornille asti. NICE! Eras mies myos kertoi, etta lautta oli ylilastissa. NICE! Aallokko oli nimittain aivan valtavan kova. Vene pomppi parhaimmillaan pari metria ilmaan, tumpsahtaen aina takaisin aallonpohjaan. Se oli aluksi hauskaa kuin huvipuistossa konsonaan, mutta sitten alkoi tulla roiskeita laitojen yli. Eika ne olleet mitaan pienia roiskeita, vaan suolavetta amparikaupalla! Minulla oli kangaskassissa muun muassa lentoliput, rahat ja kamera, joten alkoi pikkuisen iskea panniikki. Oltiin lapimarkia, ja minua ainakin palelsi aivan hulluna. Tunti sita kesti, ja kun vihdoin paastiin pienelle Cornille, oli aurinko jo laskemassa.

Seurattiin erasta pariskuntaa lapi pimean viidakon, koska heilla oli kartta. Mentiin ihan ensimmaisena siihen majapaikkaan, josta oltiin varattu mokki. Se naytti kauhealta, varsinkin siina vaiheessa, kun oli marka, vasytti ja palelsi. Huoneessa oli kaksi sankya, ei mitaan muuta. Ei edes tuolia, mille laskea tavaroita. Kaannyttiin kannoillamme, ja kaveltin viisi metria viereiseen majapaikkaan (niita oli kolme vierekkain: Elsa´s place, Cool Spot ja Sunrise Paradise) Sunrise Paradiseen. Se oli noista kolmesta vaihtoehdosta kallein, mutta silloin vaikutti parhaimmalta, koska siella oli sentaan oma suihku ja vessa. Saatiin hiemaisen siistiydyttya ja suorittiin naapuriin Cool Spotiin illalliselle. Tilasin kanaa, ja ruokailu sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa siihen saakka, kunnes kissa yhtakkia nappasi puoliksi syodyn kanan lautaseltani! Olisin valehtelematta voinut kuristaa sen katin! Seuraavina paivina annoin sille aina aikamoiset lahdot, taisi muut asiakkaat vahan ihmetella... Minun ruokiahan ei kissat varastele!

Seuraavana aamuna nautittiin aamiaista Cool Spotissa pienessa banbukatoksessa aivan meren rannalla ja katseltiin Karibialle <3 Saaren silla puolella tuuli vaan todella kovaa, eika se valilla ollut kauhean miellyttavaa. Saatiin myohemmin kuulla, etta siella oli nyt epatavallisen tuulista. Niinpa tietysti! Aamiaisen jalkeen mentiin ottamaan aurinkoa. Yhdessa vaiheessa havahduin siihen, etta joku honkaisi raadonhajuisen henkayksen suoraan naamalleni. Hetken jo ihmettelin, etta kyllapas Jenskalla on jaanyt hampaat pesematta tana aamuna, mutta se olikin KOIRA, joka oli tullut ihan naaman viereen nukkumaan. Ihania elaimia... Eika siina viela kaikki. Makasin mahallani lukemassa, kun yhtakkia jostain polahtaa paikalle nicalainen pikkutytto arsyttavasti soivan muovijunan kanssa ja istuu minun selan paalle. Jenskan ilme oli aika priceless, kun se kersa vaan olla torotti siina selassa. Vaan eipa aikaakaan, kun se tytto siirtyi istumaan Jenskan selan paalle. Joo-o. Kissoja, koiria, lapsia.

Kaytiin myos meressa uipottelemassa, oli ihanan lamminta vetta ja melkoiset aallot. Huvitin itseani makaamalla rannalla mahallani ja kaivamalla valtavaa kuoppaa, joka tayttyi aina vedella. Pienta taantumista havaittavissa paratiisissa? Uimisen jalkeen makailin riippumatossa kuunnellen musiikkia ja ihastellen varpaitani (!), kun se sama kersa tuli siihen. No, se vaan kipusi siihen riippumattoon mun viereen ja lykkasi nallensa rintani paalle kertoen, etta mina olen nyt sen aiti. Ahaa. Olisin halunnut kertoa, etta Henna-tati on nyt saanut vahan yliannostuksen lapsista, etta josko se vaikka kipittaisi etsimaan jonkun muun aidin lapselleen. Tytto alkoi kiskoa kuulokkeita korvistani, kuunteli hetken musiikkia ja alkoi sitten vakivaltaisesti tunkea nappeja takaisin korviini. Kiitos.

Tykkasin kylla eraista toisista lapsista, nimittain sellaisista kahdesta tyypista, jotka kaupittelivat rannoilla joka paiva tuoretta kookos-/kanelileipaa! Oli muuten sellaista herkkua, etta!

Ensimmainen paiva paratiisissa hujahti nopeasti, vaikka tajuttiinkin jo siina vaiheessa, etta siella saattaa tulla aika tylsaa viikossa, kun ei edes voinut snorklata tuulen takia. Onnistuin myos polttamaan ekan paivan aikana perspakarani niin pahasti, etta tunsin sen kylla seuraavina paivina istuessani...

JATKUNEE...

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Voe tokkiisa, se on sitten lommoo!

Niinhän siinä kävi, että hengissä selvittiin harkasta. Eilen alkoi loma! Viimeinen päivä ei tuntunut ihan niin pitkältä, mitä olin aluksi pelännyt, mutta tylsää siellä kyllä oli, kuten tavallista. Jennillä oli sentään jonkinlaiset pippalot töissä lähdön kunniaksi, saivat Johannan kanssa upeat pahvisydännaamarit ja kaikkea. Olen todella katkera. Totesin kyllä eilen, että en olisi jaksanut siellä yhtään pidempään. Viimeisen päivän kunniaksi tapahtui muun muassa seuraavaa: Yksi lapsi onnistui halkaisemaan toiselta alahuulen, toinen hakkasi toista repulla ja yksi puri toista käsivarteen niin, että jäi ihan kunnon jälki. Niihin pienimpiin ei saada mitään tolkkua, opettaja juoksee vaan lapsen luota toisen luo rauhoittelemaan tilannetta.

Viikko meni muuten tosi nopeasti. Tiistaina käytiin mamman ja tytön kanssa syömässä Casa Grandessa, ja jutustelukin sujui ihan ongelmitta. On tuo meidän mamma aika pakkaus, se on nimittäin aikoinaan halunnut vain tehdä lapsen, mutta ei miestä! Siksi sillä onkin nyt vain Cristian, mutta ei äijää. Cristian kuitenkin käy isänsä luona ja on tämän kanssa väleissä. Mamma on täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aika IVN! (Niille, jotka eivät tätä hienoa termiä vielä tunne, niin IVN=ITSENÄINEN VAHVA NAINEN). Päätettiin tietenkin tarjota ruuat Jennin kanssa, ja nieleskeltiin hieman siinä vaiheessa, kun lasku tuli pöytään. Maksettiin kuitenkin mukisematta, koska neljästään olisi ollut vaikeaa juosta yläkerrasta asti karkuun tarjoilijoita. Kotona sitten laskettiin euroissa, että mitä molemmille jäi maksettavaksi... No, hurjat 11€! Ollaan aika noloina omasta typeryydestä aina välillä.

Mamma myös lupasi tehdä meille viimeisen työaamun kunniaksi pannukakkuja, joten eilen aamulla meitä sitten odotti pannukakut keittiössä. Mennessäni aamupesulle tihrustin ilman silmälaseja hellalle, ja näin siinä jotain kökkösiä pannulla rasvaan upotettuna. Ajattelin, että mamma tekee aamupalalle pannukakkujen lisäksi jotain muuta... No, ne olivat niitä pannukakkuja! Pieniä, pyöreitä, rasvaan upotettuja. Vähän erilaisia, mitä ollaan täällä aikaisemmin syöty. Oli ne ihan hyviä, mutta en kyllä toista kertaa tahdo vetää noin raskasta aamiaista. Mamma oli kuitenkin ihan kyynel silmässä siitä, että ollaan lähdössä pois. Hän on niin herttainen!

Meidän oli tarkoitus leipoa pullaa harkkapaikkoihin viimeiseksi päiväksi, ja onnistuin löytämään kardemummaakin luontaistuotekaupasta. Se oli Ihan Oikeaa Kardemummaa, vielä sisällä kuoressa. Onneksi kotoa löytyi huhmare, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa pientä kouraan mahtuvaa KIVEÄ, jolla murskasin kardemumman leikkuulautaa vasten. Tehtiin pullat siis leivinjauheella, jolloin ne ovat enemmän muffineiden kaltaisia. Valitettavasti kävi pieni äksidentti, kun Jenska meni avaamaan uunin luukun väärään aikaan: kaikki ensimmäisestä satsista lösähtivät kasaan. Ulkonäkö oli niin hirveä, ettei kehdattu viedä niitä mihinkään, mutta olivat ne kyllä hyviä! Mammalle ja tytölle ne ovat kelvanneet ainakin.

Alkaa pikkuhiljaa riepoa täällä sellaiset pienet arjen asiat, kuten se, että TRANQUILA TRANQUILA! Tarkoittaa sitä, että mihinkään ei ole kiire, mikään ei tule ajallaan, joka ikistä asiaa saat odottaa noin seitsämäntoista vuotta. Äsken aamiaisella esimerkiksi saatiin odottaa kahvia viidentoista kahvikupin verran. Keskiviikkona kävin SOS Centrolla hakemassa todistusta. No, työntekijät olivat juuri lopettelemassa lounasta ja telkkari oli päällä. Minut kutsuttiin pöydän ääreen istumaan, ja luonnollisestikin ajattelin, että nyt keskustellaan harjoittelun kulusta. Ehei. Katsottiin telenovelaa kaikki yhes koos! Ne ilman muuta ajattelivat, että ensin katsotaan elintärkeä telenovela loppuun, ja sitten vasta mennään bisneksiin. Siinä minä sitten törötin 45 minuttia katsellen brassitelenovelaa, joka vaikutti vielä Salkkareitakin huonommalta (sorppa vaan kaikki Salccarifanit). Työntekijät kommentoivat koko ajan innokkaasti sarjan tapahtumia tyyliin ”toi Pirkko muuten ties tosta Penasta, että se on muhinoinut tuon Santerin kummin kaiman vuohen kanssa!”

No, sain todistuksen ja se siitä. Se on tosin tehty erään entisen harjoittelijan todistuspohjaan, mutta onneksi siinä on sentään oikeat päivämäärät, nimi ja työpaikka. Kiitos nam.

Varattiin tuossa myös muutamat hotellit: Hotel Barcelo Montelimarista otettiin yksi yö, se on se LUKSUSHOTELLI. Siellä on KYLPYAMME ja KUUMAA VETTÄ! Voitteko uskoa! Me päästään kunnolla pesulle! Suunnitelmiin kuuluu seuraavaa: hotellin baarikaappi, kylpyamme, Henna & Jenni, paljon vaahtoa. You can imagine. Luvataan olla hukkumatta. Toinen hotellivaraus oli taas mielenkiintoinen tapaus: Jenni soitti Cornille Grace´s -nimiseen paikkaan, jossa vastasi joku erittäin rennonkuuloinen tyyppi. Rennonkuuloinen on ehkä vähän vähättelyä, koska jantteri oli kuulostanut lähinnä siltä, että se käärii marisätkää luuri olkapäälle tuettuna. Ollaan kuitenkin soitettu jonnekin Corn Islandin Huumeidenvälitys Ry:hyn... Saas nähdä, millainen hotelli meitä siellä odottaa lauantaina. Huomenna. HUOMENNA MENNÄÄN CORNILLE VOI HERRA MUN VERENI!

Täytyy myöntää taas, että vaikka täällä onkin ollut tosi hienoa, niin kyllä minä kaipaan aika paljon Suomea. Kaipaan ihan hirvittävän paljon säännöllistä liikuntaa, sitä ainoaa kunnollista stressinpurkukeinoa. Kaipaan hiljaisuutta. Omaa sänkyä ilman luteita ja muita kavereita. Jonagold -omenoita. Äiteetä. Kaikkia tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia (tultiin Jenskan kanssa siihen tulokseen, että vaikka ollaankin toisillemme tosi tärkeitä ja menee hyvin ja kaikkea, niin piru vie, kun ei meilläkään riitä kohta enää mitään puhuttavaa!)

Huvitti muuten yksi ilta se, mitä kaikkea ajateltiin ihan ensimmäisinä päivinä täällä Nicassa. Ekana iltana Managuassa hotellissa katsottiin suihkua, ja oltiin ihan pöyristyneitä (”ihan hirveä tuo suihku, ei viitsi käydä siinä, kamala rähjähotelli!”) Ei vaan tytöt tienneet, että TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Viimeksi siellä hotellissa käydessämme se suihku tuntu ihan perussuihkulta. En edes käyttänyt suihkusandaaleita, mitä en kyllä ole täällä tehnyt vielä missään. Tervetulloo vaan jalkasieni ja kaikki muutkin kaverit! Aluksi ajateltiin myös meidän asunnosta, että se on varmaan alempaa keskiluokkaa tai jotain. Nyt ollaan tajuttu, että sehän on oikeasti aika porvarikämppä! Hassua. Vähän varmaan kotona tuntuu luksukselta. Ja Suomessa kaupassa kuolee ahdistukseen, kun tajuaa, miten paljon ruokaan menee rahaa.

Mutta. Huomenna Cornille. Siellä viikko, sitten Granadaan ja sen jälkeen luksushotelliin. Nettiä pyrin välttelemään niin paljon kuin pystyn, mikä ei luultavasti tule olemaan hankalaa siellä Little Cornilla. Siellä ei nimittäin ole edes autoja, teistä puhumattakaan. Aamuisin voi kuulemma kävellä toiselle puolelle saarta ostamaan tuoretta kookosleipää....

maanantai 2. maaliskuuta 2009

Paluu Lagunalle

Ensimmäiset onnelliset aloittivat lomansa torstaina, ja kyseessähän emme olleet me, vaan Kaisa ja Suvi. Oma loma lähestyy onneksi kovaa vauhtia, enää KOLME päivää harkkaa! Huominen ja keskiviikko menevätkin avustuksia jakaessa sekä omalla harkkapaikalla, että Jennin harkkapaikassa.

Niin, SUURKIITOKSET KAIKILLE RAHAA LAHJOITTANEILLE! Avustuskassaan kilahti kaikenkaikkiaan 96€, mikä on aivan julmetun paljon valuuttaa tässä maassa! Ostettiin tänään 20 pussia, joissa kussakin on riisiä, papuja, sokeria, öljyä, vessapaperia ja maitovehnäjuomaa. Lisäksi ostettiin (Sannan toivomuksesta) eräänlaisia pehmeitä keksejä, jotka sisältävät runsaasti rautaa ja B -vitamiinia. Lapsille vähän jotakin hyvää. Aiotaan myös ostaa kengät eräälle nuorelle pojalle, joka kerjää aina supermatagalpan edessä ilman jalkineita. Kaksikymmentä perhettä sekä tämä nuori poika kiittäisivät teitä varmasti kovasti!

Päänsärkyynkin löytyi viime viikolla syy: särky siirtyi sinne, mihin ei missään tapauksessa olisi saanut alkaa juilia tässä maassa... HAMPAASEEN! Tarkemmin sanottuna viisaudenhampaaseen. Onneksi kipu asettui muutamassa päivässä, joten ei tarvinnut hankkiutua Meksikoon hammaslääkäriin... vaikka tokkopa siellä sen turvallisempaa olisi.

Viikonloppuna rentouduttiin Jennin kanssa kahdestaan Laguna de Apoyolla, samassa paikassa, missä käytiin aiemmin porukalla. Se on vaan niin mahtava paikka! Omistaja Ann otti meidät taas todella lämpimästi vastaan. Vitsailtiin siinä sitten, että tultiin pelkästään sen mahtavan brownie -jälkkärin takia, jolloin Ann pahoitteli, että sitä oli ollut juuri edellisiltana. Kuinka ollakaan sitä oli sittenkin seuraavana iltana tarjolla, ihan vaan meidän takia! Mahtava palvelu. Tutustuttiin myös Annin sisaren/veljentyttöön Lisaan, joka viettää paria välikuukautta tätinsä paikassa. Hän on myös Kanadasta kotoisin. En pistäisi pahakseni, vaikka minullakin olisi tuollainen sukulainen, joka omistaisi palan paratiisia... Lisa lupasi tulla vielä joskus käymään Suomessa. Toivottavasti ei jää pelkäksi lupaukseksi! Siellä oli ihanan rauhallista olla, sillä koko paikassa oli vaan muutama turistipariskunta. Me saatiin koko dormi itsellemme! Ann vitsailikin, että voidaan olla kuin ”Goldilocksit” ja hyppiä sängyltä toiselle koko yön... Harjoiteltiin siellä myös käyttämään uusia snorkkeleita ja uimalaseja. Jenniltä tulikin jälleen viikonlopun viisaus, kun hän sukeltaessaan pelkkien lasien kanssa totesi: ”Mun on tosi vaikee hengittää tuolla veden alla”.

Jep.

Lauantaina Cornille. Lauantaina. Lauantaina. Muutama päivä. JAKSAA JAKSAA!

tiistai 24. helmikuuta 2009

Viikon verran kaikenlaista kivaa

Huh huh, nimittäin ihan mielettömät paineet alkaa kirjoittaa tässä vaiheessa, kun on ehtinyt tapahtua taas niin paljon. Alan epäilemään, että jaksaakohan kukaan edes lukea loppuun asti aina näitä jaaritteluja...

TIISTAINA 17.2.

Koin elämäni ensimmäiset (eikä suinkaan viimeiset) nicalaiset synttäripartyt, kun töissä eräs tyttönen täytti x-vuotta. Hoitotätin muisti prakailee hetkittäin. Voin kertoa, että jos töissä on ollut meteliä normipäivinä, niin sinä päivänä sitä oli kyllä triplasti enemmän, puhumattakaan siitä sotkusta, minkä piñata ja kaikki muut härpäkkeet saivat aikaan. Olin aika yllättynyt siitä, miten isosti niitä synttäreitä juhlittiin, vaikka pre-escuelan lapset ovat näitä köyhimpiä barrioiden lapsia. Kyseinen tyttö on kyllä aina näyttänyt kaikista parhaiten puetulta, ja voisin kuvitella, että vanhemmat ovat kustantaneet kyseiset pippalot. Tuskin esikoulu ainakaan. Täällä on kyllä tapana juhlia synttäreitä railakkaasti, ja luultavasti köyhimmätkin laittavat vähät rahansa haisemaan, että synttäreistä tulisi mahdollisimman upeat.

Yksi eskarin huoneista koristeltiin ilmapalloilla ja ameriikkalaisyylisellä ”happy bday” -banderollilla. Jokainen muksu sai pahvikartiohatun päähänsä (jösses, ne olivat kuin pieniä kiinalaisia vipeltäessään menemään hatut päässä kaikki 60), tarjolla oli tietenkin kaksi upeaa täytekakkua, piñata JA valokuvaaja. Siis. Valokuvaaja. Aluksi luulin sitä ukkelia tytön isäksi, mutta kyllä se oli ihan palkattu jannu.

Pirskeissä tanssittiin hieman, laulettiin sankarille ja sitten alettiin pahoinpidellä piñataa yksissä tuumin. Synttärisankari sattui olemaan se koulun ujoin tyttö, joten hän ei itse uskaltanut lyödä ollenkaan. Valokuvaaja yritti kovasti houkutella, että saisi hyvän kuvan, mutta ei. Ei mitenkään yllättävää, että muut lapset tarjoutuivat sitäkin enemmän mailan varteen. Piñataa mätkittiin varmaan tunti, ja lopuksi se piti hajottaa käsin. Olivat vähän liian kestävää laatua tehneet, ainakin alle 6-vuotiaiden pieksettäväksi. Ja osaatte varmaan kuvitella sen joukkohysterian, kun karkit putosivat lattialle... näin vain kasan pahvihattuja, käsiä ja jalkoja. Tämän jälkeen maistui kakku, josta suurin piirtein jokainen levitti puolet kermavaahdosta pitkin naamavärkkiä. Mikäs sen hupaisampaa seurattavaa, kuin sokerihumalaiset kermavaahtoiset pikku-kiinalaiset! Pisteeksi ii:n päälle kaikille jaettiin vielä muovimukilliset karamelleja sekä keksipaketit.

Minullekin vihjaistiin, että pitäisi sitten omille synttäreille (joita vietetään töissä huomenna 24.2.) väsätä samanlaiset lahjukset... Ostin sitten tänään tavallisia kertakäyttömukeja, ja huomenna aamulla yritän etsiä sellaisia karkkeja, joihin ei pikku-kiinalaiset tukehtuisi. Ostan myös kaksi täytekakkua (noin 240c eli alle kympin euroissa). Jenniltä saan lahjaksi sen piñatan Familias Especialesista. Voin sitten purkaa kaikki kerääntyneet paineet siihen huomenna.

Päivän kruunasi ehdottomasti se, että pienimpien lasten luokkahuonetta (se, missä vietän eniten aikaani, joka oli harmaa betoniloukko) oltiin maalaamassa ja remontoimassa. Radiosta alkoi soida YMCA, jota remppareiskat innokkaasti vislailivat ja jammailivat työskennellessään. Toinen vielä tokaisi minulle jotain siitä, miten hyviä biisejä radiosta tuleekaan. Nyökyttelin niin, että pää meinasi irrota ja pakenin keittiöön hihittelemään keittäjälle, jolle myös valaisin hieman tarkemmin kyseisestä orkesterista ja biisistä. Hän oli todella vaikuttunut ja sanoi minun tietävän hirvittävän paljon musiikista. Oikeastaan voisin pyrkiä seuraavaksi musiikintutkimuslaitokselle...

TORSTAINA 19.2.

Perinteitä kunnioittaen heräsin aamulla viisi yli viisi siihen, että palelsi niin maan penteleesti. Ystäväni kuumemittari kertoi minun kiehuvan siinä kolmekasin celsiusasteen kohdilla, mikä ei enää jaksanut edes yllättää. Yö oli mennyt jo muutenkin harakoille, koska sängyissämme on usein vieraita. Ei, ei nicaragualaisia ällömiehiä, vaan jotain pieniä luteita/kirppuja/sittisontiaisia, jotka kutittavat ja purevat. Kyllä, kaipaan omaan sänkyyni hyvin kovasti (terkkuja vaan Jonille, että jos olet käyttänyt sitä istualtaan-varpaista-kiinni-pompi-pyllyllä -trampoliinina, NIIN...)

Harkitsin ehkä sekunnin, että lähdenkö Managua/Isla de Ometepe -reissulle. Totta kai lähdin! Onneksi lähdettiin kerrankin ihmisten aikaan, eli kasin bussilla. Saatiin normaalit istumapaikat (WHOAA!) ja matkaa siivitti muun muassa erään liikennemerkin bongaaminen tienvarresta: siinä konttasi mies pullo kädessä. Näitä hupikylttejä löytyy myös Suomesta, mutta ilmeisesti täällä varoitellaan oikeasti konttaavista humalikoista tiellä. Mahtava maa! Hupia ei yhtään latistanut se, että ratiosta alkoi pauhata ensiksi Spice Girls (Who do you think you are), jonka jälkeen vuorossa oli Modern Talking (Jorma hart, Jorma soul näin tuttujen kesken). Lauloimme tietenkin mukana. Täällä tulee myös Aikuisen naisen espanjankielinen versio silloin tällöin, mikä kirvoittaa meidät hurjaan tunteen paloon. Valitettavasti useimmiten tämä tapahtuu juuri bussissa.

Managuastahan me emme pidä. Se on: likainen, haiseva, ahdistava, kallis, kuuma, turha. Siellä tapahtuu myös paljon taksi- ja bussiryöstöjä, mikä ei luonnollisestikaan lisää paikan vetovoimaa. Managuan pisteet kyllä kohenivat roimasti, kun pääsimme käymään ihan oikeassa ostoskeskuksessa. Siellä oli LIUKUPORTAAT ja ELOKUVATETTERI ja MÄKKÄRI. Siis tajuatteko, liukuportaat! Joo, ei olla muututtu yhtään mehtäläisiksi ja tynnyrissä kasvaneiksi täällä Matakalapassa... Siitä paikasta kyllä huomasi, että ketkä siellä asioivat: rikkaimmat nicat. Hinnat olivat aika korkeita. Ostettiin kuitenkin snorkkelit sekä uimakakkulat Jennin kanssa Maissisaaria ajatellen.

Oli kuitenkin hurjaa luksusta valita yksi monista pikaruokapaikoista, syödä jälkkäriksi maailman ihanin ja mahtavin jäätelöannos, sekä myöhemmin vielä mennä elokuviin! Käytiin vain 50 cordoballa katsastamassa uutuusleffa ”He´s just not that into you”, jossa oli puhe enklanniksi onneksi. Se oli oikeasti niin rentouttavaa! Leffateatterikin oli parempi kuin Jyväskylässä, mikä ei kyllä varmaan vaadi ihan hirveästi...

Ennen leffaa käytiin itse asiassa tutustumassa Kepaan, jossa meille kerrottiin Suomen Nicaraguaan tekemästä kehitysaputyöstä ja kaikesta siihen liittyvästä. Se oli mielenkiintoista, ja oli jotenkin liikuttavaa nähdä kaikki Suomen luontoon liittyvät taulut siellä seinillä.

Yö Managuassa oli jälleen mielenkiintoinen: Jennin sänky oli täynnä pieniä ötököitä, joten nukuimme kahdestaan minun ötököttömässä pedissä. Peitteenä oli ainoastaan ohut lakana, ja tietysti minulle nousi yöllä kuume jälleen. Yritin sitten kääriytyä pyyhkeisiin. Aamulla oli aika nääntynyt olo, mutta ei auttanut, piti lähteä tutustumaan Suomen suurlähetystöön. Se oli myös aika mielenkiintoinen vierailu, meille kerrottiin aika paljon turvallisuusvinkkejä, mikä on varmaan ihan hyvä... Suurlähetystöön oli saatu ihan kivasti paalua palamaan, koska se oli sisustettu suomalaisilla tuotteilla ja tavaroilla. Oli se kyllä tyylikäs paikka, ei siinä.

Sieltä lähdettiin sitten samantien matkaamaan kohti Isla de Ometepea, mikä ei olekaan ihan pieni, helppo reissu. Managuassa oli mennyt jo siihen mennessä ihan järjettömästi rahaa, koska on pakko kulkea taksilla paikasta toiseen (ei saa kävellä) ja se on kallista. Nyt matkasimme taksilla bussiasemalle, kosta menimme bussilla San Jorgeen, josta otimme lautan saarelle. Lauttamatka oli... mielenkiintoinen. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni veneillen, tuntui aamupala silti huljuavan mukavasti vatsanpohjassa lautan pomppiessa tyrskyissä. Onneksi Jenni ja Hanneriikka ottivat matkapahoinvointilääkettä, joka nukuttaa, joten he nukkuivat autuaasti matkalla. Maisemat olivat kyllä upeat, ja vielä upeampaa oli seurata edessä olevasta televentteristä paikallista Salkkarit/Tunteita ja Tuoksuja/Kauniit ja Rohkeat -sarjaa. Onneksi en pysynyt kärryillä. Mistä muljahtikin mieleeni, että Jenni kuuli tänään espanjanopettajaltaan paikallisesta telenovelasta nimeltä ”Sin las tetas no hay paraiso” eli ”Ilman tissejä ei ole paratiisia”. Se kertoo prostituoiduista ja heidän jännittävästä elämästään. Toivottavasti se tulee vielä kotosuomeenkin!

Hetki pyörittiin pallon hukassa, kun päästiin maihin. Kilpailutettiin takseja ankarasti, ja saatiinkin taksikyyti Moyogalpasta majapaikkaamme (Hacienda Merenda) suht halvalla. Kyseessä oli onneksi minubussi, eikä tavallinen taksi. Aletaan kohta hitsautua Hanneriikan kanssa kyljistä kiinni, kun vietetään niin paljon aikaa taksien etupenkeillä yhdessä. Puhumattakaan siitä vaihdekepistä, joka tuppaa olemaan vähän liian lähellä meitsin hanuria aina. Taksikuskeja se taitaa harvemmin haitata... Matka minibussillakin oli ankara: tie oli pahempi kuin mikään mökkitie ikinä! Matka ei ollut varmaan kilometreissä edes kovin pitkä, mutta siihen meni yli tunti. Oltiin aivan näännyksissä ja hikisiä, kun päästiin perille. Panikoitiin matkalla jo hurjasti sitä, että entäs jos ei ehditä illallisbuffettiin! Ehdittiin juuri ja juuri. Saatiin kyllä pitkiä katseita, kuusi ahnetta suomalaistyttöä, jotka hotkivat ja sitten vielä santsaavat kilpaa. Eikä se jäänyt tähän yhteen iltaan, oltiin vissiin joka ilta ensimmäisten joukossa ruokajonossa ja santsaamassa... paikka meni varmaan konkkaan, kun lähdettiin.

Hotellin patiolla seikkaili aina välillä aasi nimeltä Fiona. Se yritti muun muassa varastaa tuhkakupin, imeä ketsuppia pullosta ja viedä jonkun naisen ruuat. Toisena iltana se olisi halunnut mennä riippumattoon... Hotellissa oli myös tiukka no illegal drugs or strong alcohol -politiikka. Tähän selvisi syy hotellin sivuilta, jossa kerrottiin joidenkin narkkikänniääliöiden yrittäneen muun muassa raiskata Fionan (kyllä), jonkun naisen sekä polttaa toista ihmistä tupakalla. Olimme kovin kiitollisia tästä säännöstä siis

Tutustuttiin myös ensimmäistä kertaa kunnolla muihin turisteihin, kanadalaisiin poikiin, jotka olivat kiertämässä Väli-Amerikkaa. Hirveän hankalalta tuntuu puhua yhtäkkiä englantia, kun on jankannut espanjaa. Meinaa tulla spanglishia.

Päivän kruunasi tieto siitä, että sain lipun Metallican keikalle Poriin heinäkuussa! Tuli oikein mukavasti etukäteissynttärilahjaksi. Jihuu. Vähän meitsi rokkaa heinäkuussa, vaikka yksin olisinkin siellä!

PERJANTAINA 20.2.

Yö dormissa oli ihan saaaaamarin kuuma, heräsin litimärkänä ollen varma siitä, että nyt on kyllä inkontinenssi iskenyt vanhuuden lähestyessä... Okei, se oli vaan silkkaa hikeä. Kärkyttiin aamiaista pikajuoksija-asennoissa ja ampaistiin kauhomaan puuroa, leipää, munakasta, gallo pintoa ja hedelmiä heti, kun ruokakello otettiin esille. Närkästyksemme oli suuri, sillä aamiaisen oli luvattu alkavan seitsemältä ja se alkoikin VASTA 7:15. Pöyristyttävää!

Seuraavana vuorossa: SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE EDITION, 1/2
Vatsat pönköllään lähdettiin heti kasilta kohti tulivuoriseikkailua, eli tulivuori Maderasta, joka on toinen saaren tulivuorista. Tämä yksilö oli luojan kiitos se pienempi ja helpompi, ”vain” 1500m korkea. En ollut osannut kuvitella, että tulivuorelle kiivettäisiin trooppisen sademetsän läpi, mutta näin vain kävi. Ennen vuorelle nousua bongasimme muutaman apinatoverin, jotka kuitenkin olla möllöttivät liian kaukana puussa. Lähdettiin kipuamaan ja sitten sitä jatkettiinkin hurjat viisi (5) tuntia, välillä nelivedolla, välillä lähes pystysuoraa mutaseinää pelkät puiden juuret apuna. Ja sitä mutaa oli kyllä enemmän kuin äiti tietää: valuvaa, upottavaa, liukasta. Ei siinä halunnut edes ajatella sitä, että mitäs, jos jalka lipsahtaa... oli myös mukavaa upota säännöllisin väliajoin mutaliejuun nilkkaa myöten. Siinä ei olisi paljon coretex -kengätkään auttaneet! En ole ikinä kokenut mitään rankempaa. Ikinä. Tauot olivat sellaisia 2-5 minuutin juomapausseja, vauhti oli kova. Siinä vaiheessa, kun pääsimme huipulle, jalat tärisivät ja kuupassa huippasi hieman ilman ohuuden takia. Oltiin kuitenkin hienosti pidetty huonoa huumoria yllä koko matkan ylös, mistä kertovat muun muassa eräätkin Jennin lausahdukset: ”Ollaanko me jo puolessa välissä tätä matkaa?!”, ”Ei, me ollaan vasta puolessa välissä tätä vuorta. YLÖSPÄIN” ja ”Mä oon koko ajan oottanu, että millon ne endorfiinit tulee. NYT NE TULI!”

Huipulla ei edes ollut kauhean hienoa, koska pilvet estivät näkemästä mitään. Se ei kuitenkaan haitannut niin paljoa, koska tunne siitä, että oli selvinnyt tuollaisesta hengissä, oli uskomaton. Tässä vaiheessa saimme valita, että lähdetäänkö taistelemaan takaisin alas, vai halutaanko käydä toisella puolella vuorta, vähän alempana olevalla kraaterijärvellä. Tahdottiin tietenkin järvelle, vaikka sen ansiosta jouduttiinkin laskeutumaan parikymmentä minsaa alas erittäin vaikeakulkuista ja tiheää viidakkoa, sekä palaamaan vielä samaa tietä takaisin huipulle. Järvelläkään ei ollut mitenkään äärettömän hienoa, koska sumun takia ei meinannut nähdä koko järveä. Onneksi saatiin siinä vaiheessa syödäksemme, ei ole juustosämpylät maistuneet pitkiin niin hyvältä! Harmitti vaan Johannan puolesta aika äärettömän paljon: sämpylöissä oli pähkinöitä, joten hän ei voinut syödä niitä allergian takia! Raukka joutui selviytymään 9 tunnin äärettömän raskaasta vaelluksesta muutamalla hassulla Ritz -suolakeksillä! Onneksi meillä oli edes niitä.

Vuorelta alas tuleminen tapahtui samaa ”tietä” kuin kipuaminenkin. Se ei sinänsä ollut niin fyysisesti raskasta, mutta raajat alkoivat olla kankeina väsymyksestä, kylmästä ja maitohapoilla. Lisäksi väsymys aiheutti keskittymiskyvyttömyyttä ja tarkkaavaisuus oli vähän niin ja näin. Tästä johtuen vedinkin muutaman kerran taidokkaat lipat persuksilleni, vaikka onneksi sainkin otettua käsillä vastaan. Siitä muistuttaa vieläkin oikean käden kipeä ranne. En ole myöskään ikinä ollut niin mutainen ja likainen, väsynyt ja nälkäinen. Kun päästiin takaisin hotellille, niin taisi olla muilla turisteilla hauskaa. Oltiin nimittäin aikamoinen näky. Kun otin kengät pois jalasta, olivat jalkaterät aivan vitivalkoiset ja ryppyiset (koska kengät olivat läpimärät mutavellistä), mutta kuitenkin täysin puhtaat. Nilkasta ylöspäin oli polviin asti ja housuissakin kuivunutta mutaa. Hauskinta siinä oli vielä se, että muta ei irronnut edes suihkussa saippualla! Jouduin kynsillä raapimaan jalkojani, että sain jalat edes jotenkin siedettävään kuntoon.

Ei olekaan pitkiin tuntunut niin hyvältä, kun sain suihkun jälkeen eteeni kahvikupin ja miniläppärin. Ennen illallista palautusjuomaksi ottamani olutkaan ei mitenkään negatiivisella tavalla tuntunut vaikuttavan... Ja osaatte varmaan arvata, ketkä olivat sinäkin iltana ruokajonon ykköskuningattaria!

LAUANTAINA 21.2. SURVIVORS -ISLA DE OMETEPE -EDITION, 2/2

Kun heräsin, en nähnyt mitään uusien tuhansien silmäryppyjeni välistä. Tajusin olevani jälleen vuoden vanhentunut. Oikeasti heräsin suhteellisen virkeänä, eivät lihakset olleet oikeastaan yhtään jumissa, vaikka pelkäsinkin sitä! Hiemaisen reidet antoivat merkkejä siitä, että edellispäivänä oli tullut käytyä kävelyllä... Tukevan aamiaisen ja useamman kahvikupillisen jälkeen ehdin soittaa Suomeenkin, ja sain ihailla talvimaisemia weppikameran välityksellä. Totesin, että taidan nyt olla kyllä mieluisammassa paikassa viettämässä synttäreitäni.

Ennakoitiin rauhallista päivää, johon suunnitelman mukaan kuului retki Ojo de Agualle, veden silmälle, jonka piti olla joku luonnonlähde. Rauhallista meillä olikin, siellä. Kanadalaiset lähtivät myös mukaan. Lähde ei ollut ihan täysin luonnollinen, sillä se oli reunustettu betoniseinillä ja sen ympärille oli tullut muutamia kioskeja ja ruokapaikkoja, mutta kaunista siellä oli silti. Oli mukavaa päästä veteen, vaikka hetihän siinä iho paloikin, keskipäivän auringossa. Olen muuten ihan oikeasti taas ruskettunut! En ole ikinä elämässäni ollut näin ruskea! Tosin pitää pysyä kaukana Jennistä, kun aletaan rusketuksia katsastamaan... Se on kyllä ihan Papu Papunen.

Paluumatkalla jouduttiin jälleen kerran toteamaan, että ”tää on tätä todellista Nicaa!” Saatiin nimittäin seuraavan bussin aikataulusta noin miljoona eri versiota. Odoteltiin rauhassa pölyisellä tiellä erästäkin bussia, jonka piti tulla ”15 minuutin päästä”. 45 minuutin päästä oltiin siirrytty puoli kilometriä eteenpäin (ja nähty maailman nyrpeänaamaisin apina) pienelle kioskille, josta ostettiin hieman lohtujäätelöä ja limsaa. Ei enää naurattanut, ja kanukki osti itselleen rommia, joka oli etiketittömässä pullossa. Saimme kunnian seurata tätä pullon korkkaus ja kulautushetkeä, joka ei yllättäen vienytkään näköä häneltä. Kummaa naamaa. Ehkä täällä ei tunneta pirtua.

Ja sitten tapahtui ihme, noin 3 tunnin odottamisen jälkeen. Tietä pitkin lähestyi bussi! Bussi tuli! Bussi myös meni ohi! Olipa shokki! Niin, se sattui nimittäin olemaan tupaten täynnä kuin Turusen pyssy, raajoja sojotti jo ovista ja ikkunoista muutenkin, joten meille vain huudeltiin, ettei nyt oikein oteta kyytiin. Suvi ei onneksi lamaantunut, vaan lähti juoksemaan bussin perässä huutaen porfavoria, ja että voitaisiin kyllä matkustaa vaikka katolla. Muita busseja kun ei ollut menossa enää, ja majapaikkaan oli melekoinen matka. Ilmeisesti bussin perässä juokseva, espanjaksi kiljuva blondi on sen verran tehokas tapaus, että meille järjestyikin istumapaikat. Katolta siis.

Jos kuviteltiin sen olevan rajua, kun matkustettiin pikkubussin katolla muutama hassu kilometri, niin oltiin kyllä totaalisen hukassa. Tämä oli sitä jotakin, todellista Nicaa: istuttiin kaikkien matkatavaroiden, vihannespussien ja sälän päällä koulubussin katolla. Jos bussit yleensäkin vaikuttavat siltä, että ne meinaavat kaatua kyljelleen välillä, ja että tiessä on enemmän kuoppia kuin selluliittipakaroissa, niin... Nyt sen kyllä huomasi hiemaisen paremmin. Lisäjännitystä matkalle toivat muun muassa puiden oksat, jotka tulivat välillä hyvin läheltä kattoa. Jouduimme huutamaan vähän väliä ”DUCK”, ”FORREST”, ”WATCH OUT” ynnä muuta, jolloin kaikki pyrkivät liiskautumaan mahdollisimman ohuiksi tavaroita vasten. Tästä huolimatta tuli vähän runtua oksista. Jenni nokkelana tyttönä tokaisikin yhdessä vaiheessa, että ”mulla on useammasta kädestä jo lähtenyt nahkat!”

Eikä siinä vielä kaikki, matkan jatkuessa saatiin uusiakin haasteita: matalalla roikkuvat sähköjohdot. Nicaragualaiset sähköjohdot eivät eristyksiltään muutenkaan ole kovin luottamusta huokuvia, joten alkoi jo oikeasti pelottaa. Yhdessä vaiheessa johto näytti olevan niin matalalla, että jouduttiin kiljumaan bussi pysähdyksiin ja pyytämään kuskia kiertämään tien vasenta laitaa niin, ettei johto olisi osunut bussiin.

(Hei äitee ja iskä ja Brita, muistakaa välillä hengittää siellä)

Niinä hetkinä, kun ei tarvinnut väistellä ansoja, saattoi ihailla järvi- ja tulivuorimaisemia. Täytyy myöntää, että aika ikimuistoiset synttärit kertakaikkiaan! Päästiin tälläkin kertaa hengissä perille, ja mikä tärkeintä: hyvissä ajoin illalliselle!

Kuulin myös synttäreiden kunniaksi mielenkiintoisen määritelmän itsestäni: vaikutan kuulemma siltä, että kärsin ympärivuotisista PMS-oireista tyyliin ”vihaan maailmaan ja tahdon, että kuolette kaikki” :D Tämän määritelmän antoi toinen kanadalaisista, mitä en yhtään ihmettele, koska olin edellisiltana väsymyksissäni puhunut jotain voodoonukeista ja neulojen työntelyistä niihin. Olin myös angstannut tietokoneella yksin useampaan otteeseen ja ollut naama norsunhanurilla muutenkin (Veikko Vuorikiipeilijääkin harmittaa joskus). Minusta tuntuu, että muutama muukin siellä Suomenpäässä on valmis yhtymään tähän määritelmään ainakin toisinaan ;) Tätäkin hauskemman määritelmän omasta olemuksestani kuulin Jennin espanjanopettajalta, jonka mielestä näytän ihan hawajilaiselta poskipäideni takia. Siistiä! Olen varmaan luonnonlahja surffauksessa...

Ollaan tässä tyttöjen kanssa suunniteltu Nicapeliä koneelle tai konsolille. Se olisi sellainen tasohyppelypeli, jossa ajettaisiin taksin kyydissä Managuassa tyyliin GTA, ryöstettäisiin ohikulkijoita ja ehkä mukiloitaisiinkin muutamia, kiipeiltäisiin tulivuorille, laskettaisiin hiekkalaudoilla rinteitä alas, matkustettaisiin bussin katolla, jossa pitäisi väistellä erinäisiä ansoja, sekä käveltäisiin Matagalpan kaduilla, jossa pitäisi väistellä kaduilla olevia reikiä/monttuja/kuoppia. Pelissä olisi taikajuomana rommi, joka palauttaa aina suoritustason äärimmilleen. Diskoauton kaappaamisesta ja sillä ympäri kylää ajamisesta saisi 1000 extrapistettä.

Tämä maa on vaan niin uskomaton välillä, ettei sitä voi uskoa itsekään.

SUNNUNTAINA 22.2.

Kotimatka oli: pitkä. Lähdettiin majapaikasta 8:30 bussilla, oltiin Matagalpassa noin 19:00. Matkustettiin tauotta, paitsi ennen lauttaa jouduttiin passaamaan yksi lautta, koska Suville iski todella huono olo. Hän joutui makaamaan Moyogalpan kadulla viltillä jalat ylhäällä. Seuraava lautta oli onneksi isompi ja parempi autolautta, vaikka sielläkin meinasi jo itse kullakin laatoitus lentää, kun joutui käymään vessassa, joka a) ei vedä ja haisee eritteiltä ja b) joka keinuu hullunlailla. Täytyy nostaa hattua Suville siitä, että hän selvisi matkasta, koska meille terveillekin se teki jo tiukkaa. Matka Managuasta Matagalpaan ei ole ikinä kestänyt niin kauan, se bussi pysähteli ihan koko ajan!

Tiivistys viikonlopusta: TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA. Nanananaananananananana...

MAANANTAINA 23.2.

Eli tänään. Olin töissä ihan umpijäässä, kauhean kylmä ja sateinen päivä. Itse päivä meni onneksi nopeasti. Heräsin kuitenkin aamulla taas päänsärkyyn. Hieman kummastuttaa jo sekin, että meinaa vähän heitellä välillä. Huimaa siis. Olen vahvasti sitä mieltä, että se johtuu näistä niskoista. Ensi viikonloppuna mennään onneksi sinne Laguna de Apoyolle takaisin, siellä käyn kyllä kaksi kertaa hierojalla, maksoi mitä maksoi.

Oli ihanaa huomata, että ihmiset olivat nähneet synttärilahjatoiveeni! Tällä hetkellä nicalasten ruokakassaan on ilmestynyt jo hurjat 64€! Sillä saa jo aivan valtavasti ruokaa! Tuhannet kiitokset teille ihanille ihmisille :)

Saatiin myös tänään kokea Jennin kanssa TÄÄ ON TÄTÄ TODELLISTA NICAA -tunne. Ostin nimittäin aiemmin hiusvärin Yelbasta, ja se kehite-emulsio oli jo avattu ja käytetty! Siis Lorealin hiusväri! Kävin sitten vaihtamassa paketin. Tänään alettiin värjätä, niin eikä mitä: pullo on viilletty halki sivusta! Ihan uskomatonta! Jouduttiin käyttämään paljon luovuutta, että saatiin väri tukkaan, eikä lattialle/vaatteille/seinille. Täällä oikeasti kaikki arkipäiväisimmätkin asiat muuttuvat joskus to-del-la vaikeiksi.

Oho. Huomenna on ne synttärit ja kello käy jo perunoita ja... pylly puutu. Perskutin sänky!

TIISTAINA 24.2.

Saatiin aamulla ihan kiitettävästi rahaa palamaan, kun ostettiin kakut, karkit, piñata, sun muut oheistarvikkeet. Karautettiin sitten tyylikkäästi pirssillä eskarin pihaan. Päivä meni aika nopeasti synttäreiden takia, aluksi piti täyttää itse piñata ja kasata kertakäyttömukeihin jokaiselle 54 lapselle karkkikupposet. Sitten päästiinkin jo itse bailausvaiheeseen, mikä eteni melko samalla kaavalla kuin edelliset synttärit viikko takaperin. Minulla tosin palkatun valokuvaajan virkaa toimitti Jenni karkkipalkalla... Saatiin todella hyvää videomateriaalia minusta huiskimassa piñataa, joka sattui kyllä välillä olemaan ihan eri suunnalla, mitä kuvittelin. Toisin kuin lapsilla, minulla oli tietenkin side silmillä koko ajan. Ai niin, piñata oli porkkanan mallinen!

Työkaverit lohkaisivat minulle ja Jennille sellaiset palat kakkua, että sen jälkeen oli kyllä melkoisessa sokeripöllyssä. Pahaksi onneksi keittäjä oli tehnyt ruuaksi lemppariani gallo pintoa, johon hän oli vielä erikseen lisännyt chiliä, koska tiesi minun pitävän siitä. Piti sitten puoliväkisin syödä iso lautasellinen kohteliaisuudesta...

Sain myös ison synttärikortin, ja paras lahja oli ehdottomasti perjantaivapaa! Meillä ei ole eskarilla toimintaa perjantaina! Jihuu! Tämä tarkoittaa sitä, että huomenna menen Jennin työpaikalle, torstaina vielä omalleni ja sitten alkaa piiitkä viikonloppu! Ajateltiin mennä perjantaina ensiksi Tipitapaan, jossa on kuumia lähteitä, joissa voi lillua. Tuomon mukaan Keniassa jotkut keittivät samanlaisissa lähteissä kananmunia, joten voinemme valmistaa samalla aamiaista... Siitä jatketaan Masayaan ostelemaan hiukan lisää tuliaisia (tahdon ostaa itselleni panhuilun!), jonka jälkeen karautetaan paratiisiin eli Laguna de Apoyolle, vanhaan kunnon Crater´s Edgeen. Nautiskellaan siellä kaksi yötä. Sitten jaksaa aloittaa viimeisen työviikon.

Loma alkaa tuntua todellisemmalta koko ajan enemmän. Äsken käytiin ostamassa lennot Corn Islandille, 164 $/meno-paluu (käykääpä ihan piruuttanne googlettamassa kuvahaulla Little Corn Island), jonne suunnataan 7.3. Pois lennetään 15.3., mutta mennään suoraan Granadaan. Muut suunnitelmat ovat onneksi vielä auki.

Nyt koskee ihan hirveästi mahaan ja yököttää, joten en voinut mennä espanjantunnille. Toivottavasti en saanut samaa pöpöä, mikä Suviin iski.