Kippeys iski

Tiistaina alkoi tuntua silta, etta en ole nyt ihan taysin kuosissa. Kurkkuun koski ja oli muutenkin kurja olo. Jain keskiviikkona kotiin, ja illalla olikin jo ihan hyva olo. Menin sitten torstaina taas toihin. Tanaan Jenni tuli katsomaan harkkapaikkaani, ja esitettiin lasten kanssa kaikki laululeikit hanelle. Lapset olivat ihan innoissaan ja esiintyivat todella upeasti! Osaavat jo hieman laulaakin mukana. Olin ylpea... Ei kylla oltu siella sitten kauhean kauaa, koska olo alkoi taas pahentua. Paivan mittaan on tullut koko ajan vaan huonompi olo, vaikka olen ottanut burana 600mg. Kuumetta on melko varmasti ja paata sarkee. Kunhan ei olisi mikaan denguekuume, pirskatin hyttyset!

En siis odota viikonloppua riemusta kiljuen, vaikka onkin ihanaa, etta saa taas pari paivaa hengahtaa. Meilla olisi matkasuunnitelmia huomiseksi, mutta katsellaan nyt, miten tassa olo iltaa kohden menee.

AAAARGH, ei pysty edes kirjoittamaan, kun paa on taynna puuroa. KAURAPUUROA.

p.s. LOYSIN VEHNALESEITA! ELAKOON!

Matagalpa

Kaikkia varmasti kiinnostaa tietää, että minkälainen kaupunki tämä Matagalpa (tuttavallisesti savolaisittain ihan MATAKALAPA vaan...) oikein on. Kuvailemiseen ei itse asiassa tarvitse käyttää kovin kauaa aikaa, sillä ei tämä kovin mahtava metropoli ole. Viikolla täällä viihtyy ihan hyvin, mutta viikonloppuisin saattaa tulla aika pitkäksi, koska ei ole oikein mitään paikkoja, minne mennä. Siksi ollaankin nyt yritetty keksiä joka viikonlopulle reissu johonkin muualle, ettei tarvitsisi hohhailla täällä.

Matagalpa on vuonna 1862 perustettu kaupunki, joka sijaitsee 700m merenpinnan yläpuolella. Maasto hyvin jyrkästi vaihtelevaa, ja välillä kadut tuntuvat lähes pystysuorilta! Vaikka kaupunki tuntuu melko pieneltä, niin on täällä silti 130 000 asukasta. Keskustan lisäksi kaupunki levittäytyy eri barrioihin, joista Las Marias on minulle tutuin. Siellä siis sijaitsee harjoittelupaikkani, jonne pääsen kätevästi bussilla keskustasta. Matkaan menee noin 10 minuuttia ja maksaa vain 3,5 cordobaa (noin 13 senttiä). Jotkut barrioista ovat hyvin vaarallisia muun muassa ”jengien” takia, ja meitä onkin kielletty menemästä niihin. Ei kyllä olekaan mitään halua mennä sellaisiin paikkoihin hengailemaan... Guanucan markkina-aluettakin pidetään suhteellisen vaarallisena, mutta siellä ollaan käyty kyllä monesti, koska pohjoinen bussiasema sijaitsee siellä.

Itse kaupungin keskusta on nyt todella helppo hahmottaa, vaikka aluksi se tuntui ihan käsittämättömältä. Keskusta on tavallaan kahden puiston, Parque Morazánin ja Parque Rubén Daríon, välissä. Me asutaan Rubén Daríon lähellä, kun taas esimerkiksi Vikin toimisto sijaitsee lähellä Parque Morazánia. Puistojen välissä on matkaa ehkä joku kilometri, ei sitä väliä ainakaan kovin kauaa kävele.

Kaupungin kaksi pääkatua kulkevat puistolta toiselle. Kauppakadulla eli Avenida José Dolorese Estradalla sijaitsevat nimensä mukaisesti kaikki kaupat ja pienet putiikit, joista suurin osa on vaate-, kenkä- ja laukkukauppoja. Vaatekaupat myyvät todella hienoja ja tyylikkäitä vaatteita, on ollut vaikeaa löytää esimerkiksi toppia, jossa ei olisi kimalletta/tekstiä/kirjailuja/yms. Kadulta löytyy myös kauppoja, joissa myydään kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lisäksi kaupungin toinen supermarketti, meidän vakiokauppamme Supermercado La Matagalpa, on tämän kadun varrella, kuten myös toinen tavarataloista (Yelba). Toinen supermarketti Palí, joka on hieman halvempi, sekä tavaratalo Mi Favoritas sijaitsevat Parque Morazánin takana kauempana.

Kaupoista saa melko hyvin kaiken tarvitsemansa, mutta välillä jotkin tuotteet ovat totaalisen loppu. Olemme jo oppineet, että maustamatonta jugurttia kannattaa ostaa silloin kun sitä on, sillä huomenna sitä ei välttämättä saa. Oikeastaan ainut asia, mitä tällä hetkellä kaipaisimme, mutta emme tiedä saako sitä täältä, on rahavyö reissuja varten. Jos emme löydä sellaista, ompelemme sitten itse.

Banaaneita, papaijoita, meloneja, appelsiineja, omenoita, mandariineja ja tietenkin henkilökohtaisia suosikkejani ananaksia saa ostettua suoraan kadulta. Omenat ovat aivan törkeän kalliita, mutta esimerkiksi banaanit ovat halpoja. Papaijat ovat vaaaaaaaltavan isoja, mutta melko halpoja kuitenkin. Tulee tosiaan ostettua ananas joka toinen päivä, suurin osa myyjistä tuntee minut jo!

Toisella pääkadulla, pankkikadulla Avenida Dr Bartolomé Martinezilla on tietenkin kaikki pankit. Rahan nostaminen pankkiautomaatista on helppoa: voi valita, nostaako dollareita vai cordobia. 4000 cordoban nostamisesta menee joku 5 euroa maksua.

Pankkien ja kauppojen lisäksi kaupungista löytyy noin miljoona internetpaikkaa ja apteekkia. Apteekeista saa aika paljon kaikkea sellaista, mihin Suomessa tarvittaisiin resepti. Internetpaikat taas ovat laadultaan hyvin vaihtelevia. Toisissa on niin hidas yhteys, että allekirjoittaneelta menee hetkessä hedores, kun taas suosikkipaikassani saan oman koneen verkkoon ja yhteys toimii moitteettomasti. Paikka on vieläpä lähellä meitä!

Kivoja kahviloitakin löytyy, joista varmasti mainittavan arvoisia ovat Café Latino (siellä on langaton verkko!), josta saa erikoiskahveja sekä ihania pirtelöitä. Belen -kahvilaketjulla on kolme kahvilaa, joista voi ostaa suolaisia tai makeita herkkuja. Kahvi maksaa jotain 5 cordobaa, mikä on 18 senttiä... Yksi kivannäköinen paikka, Mushmanni, on lähellä meitä. Sieltä voi ostaa erilaisia leipomotuotteita myös mukaan. Emme ole siellä vielä käyneet.

Kaupungin läpi virtaa joki, Río Grande de Matagalpa, joka on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin Grande: pieni, haiseva vesijuova siellä vain lorisee. Joenpohja on täynnä kaikkea roskaa, niin kuin muutkin paikat täällä. Sadekaudella joessa on luonnollisestikin enemmän vettä, ja se tulvii kovimpien sateiden aikana. Viimeisin tulva oli jättänyt useita kodittomaksi.


Matagalpasta matkustaminen muualle Nicaraguaan on melko hankalaa näin suomalaisesta näkökulmasta katsottuna: useimmiten joutuu matkaamaan ensimmäiseksi Managuaan 130km päähän, josta täytyy ottaa jatkoyhteys. Matkoihin menee busseilla paljon, paljon enemmän aikaa, mitä samaan matkaan menisi Suomessa. Nämä bussit ja tiet, tiedättehän... Terkkuja vaan Pelle Miljoonalle ja sen Expressbusseilleen! Harjoittelun aikana on hankalaa lähteä kauemmas, koska perjantaina ei yleensä ehdi enää mihinkään bussiin ja yhden yön reissu saattaa olla melko turhauttava. Lomaa odotellessa...

Uusi viikko alkoi taas

...Ja aloitin sen tosiaan heräämällä klo 5.15 ja riipaisemalla läheiselle (5 min kävelymatka) kuntosalille. Yllätyin positiivisesti, sillä sali oli ihan ok. Kyllä siellä voi perustreenin tehdä, mitä nyt vähän vanhoja jotkut värkit. Ja puhumattakaan niistä äijistä, jotka siellä tihkuvat testosteronia! Ihan kuin ei muuten herättäisi täällä huomiota, pitää vielä tunkea itsensä sellaiseen paikkaan, missä kaikista machoista machoimmat ovat. No, meitsi näyttää niille, mistä suomalaiset naekkoset on tehty! Olin salilla tunnin, ja ehdin silti ihan hyvin bussiin, vaikka kävin kotona suihkussa. Huomenna mennään Jenskan kaa lenkille aamulla! Täällä nimittäin oli ihan sikana porukkaa lenkkeilemässä silloin, kun mentiin salille. Ei ole vielä liian kuuma.

Päivällä oli töissä niin tylsää, että olisin tahtonut nukkua, mutta en saanut unta. Huomenna otan ehkä sosiaalityön pääsykoekirjan mukaan. Edes jotain hyödyllistä tekemistä... Haen ehkä tänäkeväänä opiskelemaan sosiaalityötä Jyväskylään ja Tampereelle, mutta aion kuitenkin suorittaa nämä nykyiset opinnot loppuun. Eihän tässä ole enää kuin vuosi ja oppari! Viimeinen syksyn harkkakin tulee tehtyä aiemmin vissiinkin.

Saatan kyllä pamahtaa atomeiksi, jos tuohon työnkuvaan ei tule pian muutosta! En jaksa istua/lukea/pyöritellä päätäni ja hohhailla. Laululeikkimistäkin joutuu välillä rajoittamaan jo siksi, että minulla ei kestä ääni. Yhyy. Ehkä ensi viikolla on jotain uutta tiedossa (SORMETVARPAATNENÄTPYSTYYNSIELLÄMULLE!) Muillakin on ongelmia harkkojensa kanssa, tylsyyttä ja epämääräisiä/turhia työtehtäviä. Onneksi ollaan sentään NICASSA, eikä Suomessa ;)

Voisinpa tässä pian kirjoitella teille hieman infoa tästä Matagalpa-citysta, jotta hahmotatte paremmin meidän elämää. Nyt täytyy feisbuukata, ettei tule viekkareita...

Sunnuntain suunnanmuutos

Eilen illalla Jennin olo parani sen verran, etta uskallettiin lahtea syomaan Casa Grandeen, laheiseen ravintolaan. Hyvvee oli ruoka, jalleen kerran. Hieman taas arsytti se, etta ne pistavat sita suolaa oluttuoppien reunoille... ja se kun tuppaa siita valumaan sinne olueen HRRRRRHHH!

Aamulla nukuin aivan uskomattoman pitkaan! Ainakin kaheksaan! Jenni ol yrittanyt huhuilla minua varmaan n+1 kertaa, kun ei ollut tajunnut minun nukkuvan korvatulpat korvissa. Tulpat tulee kylla tarpeeseen, koska paikallinen aamukonsertti alkaa noin kolmelta aamulla, kun kukot alkavat kiekua. Sita seuraa kirkonkellojen kumina kuudelta, ja viimeistaan seitsaman jalkeen hedelmakauppiaan jollotus seka diskoauto, joka kertoo Supermatagalpa ▬putiikin kuumimmat tarjoukset noin viiden miljoonan desibelin voimalla.

Noh, lahdettiin sitten suunnitelmien mukaan Guanucan asemalle varttia vaille yhdeksitoista, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa yhdessa tyttojen ja Minnan kanssa San Ramoniin Vikin luo. Mukaan oli tulossa myos suomalainen Jussi, johon Minna oli tutustunut Leonissa. Jennilla oli aamulla ollut hieman outo olo taas, mutta han paatti silti urheasti lahtea. Olimme paasseet jo bussiin odottamaan sen lahtoa, seisomapaikoilla jalleen, kun alkoi nayttaa silta, etta meidan kannattaisi sittenkin lahtea kotia kohti. Taisi olla ihan fiksu paatos, vaikka onkin harmi, ettei nyt nahda Vikin kotia ja tytarta Elinaa. Toivottavasti tuo Jennin tauti menisi akkia ohi... tosin minullakin on nyt vatsassa kumma olo. Ihan kuin joka tyontelisi pienia tikareita vatsaan! No, parempi sairastaa nyt, kuin lomalla.

Huomenna menen Cristianin kanssa kuntosalille klo 5.30. Teen treenin varmaan puoliksi unessa, mutta on se parempi kuin ei mittaan. Voi taas harkassa ottaa paivaunet lasten kanssa ;)

Tunnustakaan!

Olisi mukavaa tietaa, etta ketka kaikki kayvat lukemassa tata blogia! Siispa MARS tunnustamaan, se kay katevasti seuraavalla tavalla...

1. Paina tämän tekstin alapuolella olevaa "n kommenttia" -kohtaa -> siirtyy kommentointisivulle.
2. Kirjoita kommentti tyhjään laatikkoon
3. Kirjoita "salasanavahvistus" -kohtaan laatikon yläpuolella näkemäsi merkit
4. Valitse "kutsumanimi" ja kirjoita siihen oma nimesi. URL-kohdan voit jättää tyhjäksi
5. Valitse "julkaise kommentti"

Kiitos!

Erilainen viikonloppu tällä kertaa

Jennin vointi ei parantunut iltaa kohti: mikään ei pysynyt sisällä, oksetti ja heikotti syömättömyyden takia. Jossain vaiheessa alkuiltaa taisi olla kuumettakin, mutta se onneksi laski yötä kohden. Edes Nausylista (pahoinvointilääke) ei tuntunut olevan apua. Parastahan olisi tietysti tällaisessa tilanteessa juoda Gatorade -juomaa ja oraaliliuosta, jotta saisi nesteytystä ja edes jotain mineraaleja, mutta ne ovat aika kuvottavan makuisia jo itsessäänkin. Ei siis ihme, että Jennillekään ei meinannut upota kumpikaan.
Illalla näytti jo melko selvältä se peli, että lähdetäänkö El Chileen. Onneksi Viki lupasi, että hän voi lähteä meidän kanssa toisella kertaa sinne, joten ei tarvinnut sitten jäädä harmittelemaan sen paikan missaamista. Hanneriikka ja Viki soittelivat molemmat tänään ja kyselivät Jennin vointia. Tuntuu hyvältä tietää, että täällä on niin toimiva tukiverkosto, jos jotakin sattuu! Olemme hyvissä käsissä...
Aamulla Jenniä vielä oksetti, mutta äsken hän kykeni jo syömään jugurttia, banaanin sekä leivän. Kohta tyttö aikoo urheasti lähteä kanssani intter webber -kahvilaan, koska ei yksinkertaisesti jaksa pönöttää täällä tunkkaisessa huoneessa toista päivää.
Hieman pelottaa, että milloinka tuo riivaus iskee minulle. Toivoisin ainakin kovasti, että se tapahtuisi harjoittelun aikana, viikolla, eikä juuri silloin kuin pitäisi mennä esimerkiksi Montelimariin. Saattaisi pikkuisen harmittaa sen missaaminen!
Kuulin muuten vallan kummia eilen käydessäni toimistolla. SOS Centrolta Sandra, joka on käsittääkseni nyt se harkan ohjaajani, oli soitellut Vikille. Sandra kävi yksi päivä harkkapaikassani hoitamassa asioita, ja oli ilmeisesti seurannut minun toimintaani lasten kanssa, juuri kun olin leikittänyt isompia lapsia (metsämökkiä ja pää-olkapää-peppu-jne -leikkiä). Olen kuulemma aivan omassa elementissäni lasten kanssa! Minusta oli oikein pursunnut innostusta ja motivaatioita lasten kanssa toimimiseen, tai jotain muuta vastaavaa... Tuli hieman mitähittoa -fiilis, kun omasta mielestäni en oikein osaa olla lasten kanssa, enkä ole siitä kauheasti koskaan välittänyt. Tuntui kyllä tosi hyvältä saada tuollaista palautetta! On myös lämmittänyt mieltä se, että lapset osaavat jo hienosti noiden laululeikkien sanoja Suomeksi. Tykkään kyllä hirveästi niistä hetkistä, kun harkassa on jotain järkevää tekemistä, kuten nuo leikkihetket. Harmi vaan, että noita laululeikkejäkään ei jaksa ihan koko aikaa (tai jaksaa, mutta menee ääni). Pitäisi keksiä jotakin vastaavaa, jossa kielimuuri ei haittaisi. Toisaalta, minulla on enää ensi viikko jäljellä siellä, käsittääkseni. Koulut kun alkavat helmikuussa, niin luultavasti lapsilla on sitten yllin kyllin tekemistä. Sitten varmaan siirryn työskentelemään aikuisten kanssa.
Eilen innostuin taas hiukan liikaa tuosta shoppailusta: eksyin yhteen käytettyjen vaatteiden liikkeeseen, josta löysin aivan ihanan mustan pitsimekon! Se istuu aika napakasti päällä, joten ei ole hirveästi varaa levitä tästä, jos mielii sitä käyttää. Oli kuitenkin pakko ostaa se ihanuus! Toinen mekko oli suoraan jostain 60 -luvulta, kivan värinen ja tosi hyvän mallinen minulle. Sitä pitää hiukan kaventaa Suomessa (äitille terkkuja!) Lisäksi ostin caprit urheilupöksyiksi. Noihin ei oikeasti mennyt rahaa lähes yhtään. Rakastan tätä maata!
Kuinka ollakaan tuli sitten kotona puhetta urheilemisesta Cristianin kanssa. Hän sanoi käyvänsä aamuisin kuntosalilla, jonka kuukausikortin hinta oli jotain aivan mitätöntä. Innostuin tietenkin ja lupasin lähteä katsomaan joku aamu ennen töihin menoa, että josko siellä voisi alkaa käydä pari kertaa viikossa! Olisi ihan mahtavaa päästä vähän edes urheilemaan, kun täällä ei oikein voi edes lenkkeillä tai mitään.

Vietämme siis rauhallista lauantaipäivää Jennin kanssa. Katsotaan nyt, että joko sitä huomenna päästäisiin lähtemään San Ramoniin Vikin kotia katsomaan.

Voi Jenniä...

...joka meni syömään eilen salaattia töissä. Aamulla hän päätti sitten jäädä kotiin, vessan lähelle. Luonnollisesti jäin myös kotiin sisar hento valkoiseksi. Tein tuossa äsken ruokaa ja pesin pyykkiä, ja sitten pitikin tulla nettiin sanomaan Tuomolle, ettei Jenni pääse tänne nettiin.

Eilen oli töissä tekemistä loppupäivästä, kun sinne tuli joku Avon -kosmetiikkasarjan jälleenmyyjä. Minähän tietty aivan hullaannuin, kun näin ne hinnat! Tuli sitten ostettua vaikka sun mitä, noin 500 c$ edestä. Se ei ole paljon, kun ottaa huomioon, että siihen satsiin sisältyi muun muassa parfyymi.

Eilen aamulla herättiin siihen, että alkaa kuulua ihan täysillä musiikki jostain viiden aikaan aamulla. Vähän aikaa siinä kiroiltiin, kunnes lähdin vessaan ja samalla tarkastamaan, että mistä hitosta se meteli tulee. No, Cristian istui äitinsä sängyllä ja musiikki kuului Cristianin huoneesta. Oltiin Jennin kanssa vähän, että mitä helv... Myöhemmin iltapäivällä selvisi, että meidän "mamalla" oli synttärit! Olinkin kuulevinani jonkun Happy Birthday -biisin.

Tuli tuossa mieleen eilen, että en yhtään ihmettelisi, jos tulen täällä ananakselle allergiseksi. Ostan nimittäin joka toinen päivä kokonaisen ananaksen! Se on niiiiiin hyvvää! Maksaa parhaimmillaan alle euron. Banaanitkin maksaa jotain 0,037€ kappale. Ihanaa, kun saa syödä niin paljon hedelmiä halavalla!

Viikonlopun viettohon käypi tiemme. Huomenna El Chile ja kaikki ihanat korut/laukut/ynnämuut. Sunnuntaina sitten Vikin luo San Ramoniin. Hauskaa viikonloppua kaikille!

Arkea täälläkin välillä

Eilen oli kauhean väsynyt päivä, ja mentiin vielä italialaiseen ravintolaan syömään illalla. Oli todella kurja olo, ja pitsakin maistui jostain syystä ihan puulta, vaikka oikeasti se oli varmasti ihan maukasta. Hyvää nimipäivää minulle siis! Oltiin suunniteltu Montelimariin menemistä ensi viikon viikonloppuna, mutta hinnat vaikuttivat hirvittäviltä. Onneksi kutsuttiin ravintolaan myös Suomessa pyörähtänyt tuttavamme Ali, joka on superenerginen monitoimimies. Alilla on monta rautaa tulessa, ja häntä näkee usein viilettämässä paikasta toiseen kaupungilla. Hänellä on kuitenkin aina aikaa jutella meidän kanssa, ja hän on vaatimalla vaatinut, että emme saa poistua Nicasta ennen kuin olemme käyneet hänen isoisänsä uima-altaalla uimassa. Alilla oli meille paljon "hyviä tarjouksia" ;) Hänen sukulaisillaan on joku talo jossain rannalla (en kuullut pöydän toisesta päästä lähes puoliakaan hänen puheestaan), jonne voisimme mennä viettämään beach -viikonloppua. Hän lupasi myös ottaa selvää, josko Montelimarista löytyisi jotain tarjouksia tai edullisempia vaihtoehtoja. Satu ja Outi viettivät aikoinaan joulun Montelimarissa, viiden tähden hotellissa... meitäkin kutkuttaisi sellainen, edes yhden yön verran!

Illalla kotii palattuamme särki päätä ihan hirveästi, ja kipu jatkui harkassakin, vaikka otin medisiiniä. Lähdin sitten aikaisemmin pois, koska en yksinkertaisesti kyennyt olemaan siellä metelissä. Ei niitä tuntunut se pahemmin haittaavaan... Ovat kyllä niin kultaisia siellä harjoittelussa: Libeth (luulin aluksi, että se kirjoitetaan Livett, koska se äännetään niin) antoi minulle korvikset! Olin ihaillut niin ahkerasti hänen korviksiaan :D Otin sitten venytyksen pois, ja asentelin (riippuvat) korvikset ylempiin reikiin. Johan on naisellinen olo!
Niin, siis lähdin aiemmin. En kuitenkaan osannut kotona nukkua tai mitään, joten pistin tuulemaan ja pesin pikkupyykkiä sekä siivosin meidän sikolätin. Ei kyllä tarvinnut imuria paljon heilutella, harjaa ja moppia vaan. Tuli vähän Tuhkimo -fiilis!

Mitäs, mitäs... Ottaisin muuten hirveän mielelläni vastaan erilaisia laululeikkejä lapsille! Yksinkertaisia liikkeitä, myös piiri- ym. leikit ovat tervetulleita. Googlettamalla varmasti löytyisi, mutta jos jollain on hyviä kokemuksia ;) Lapset ovat siis 2-5 -vuotiaita.

Ollaan Jennin kanssa ehditty tosi vähän suunnitella meidän omia reissuja. Sen verran kerkesin kuitenkin yksi päivä laskeskella Lonely Planetin (joka on meidän Raamattu) avulla, että Guatemalaan, Tikalin Maya -raunioille meno olisi melkoisen kallista sekä matkaltaan aika karmea. Taidetaan jättää se väliin, ja pistäytyä ehkä Costa Rican puolella.

Semmottista tuassiinsa tiällä.

Viikonloppu La Daliassa

Uskomatonta, mutta totta: kaksi viikkoa jo takana, mutta ei tunnu yhtään siltä! Ihan kuin oltaisiin oltu täällä jo kuukausikaupalla. Hyvässä mielessä siis. On vaan ollut niin paljon kaikkea tekemistä ja ohjelmaa näiden kahden viikon aikana.

Perjantaina illalla päätettiin repäistä viikonlopun alkamisen kunniaksi, ja lähdettiin syömään porukalla italialaiseen ravintolaan. Meidän ”kuusikon” lisäksi mukaan lähti Minna, Vikin ystävä, joka työskentelee toimistolla. Minna on ollut täällä jo 10kk. Saatiin syödäksemme oikein maukasta pastaa (ja toiset lasagnea), sekä keskusteltiin erittäin henkeviä (eli ei). Luultavasti Minna oli puolet ajasta ihan kauhuissaan siitä, miten huonoja juttuja meillä oikein on. Olemme tässä analysoineet keskustelujamme, ja ne useimmiten liittyvät vatsan toimintaan tai ylipäätään eritteisiin ja kaikkeen muuhun ällöttävään. Voitte myös kuvitella, miten paljon meistä kuudesta naikkosesta lähtee ääntä, kun oikein päästään vauhtiin... Minna kesti kuitenkin urheasti, ja jatkettiinpa sitten vielä ravitsemusliikkeeseen nimeltä MadreTierra, jossa oli parhaillaan livemusiikkia. Siellä oli myös yllättäen töissä meidän espanjanopettaja, jolta kovasti yritin tilata kaakaon. Sitä ei kuitenkaan ollut mahdollista saada, joten vaihdoin sen margaritaan (melkein sama asia!) Valitettavasti en tajunnut pyytää sitä ilman jäitä, kun ajattelin sen tulevan muutenkin ilman... No, eipä tullut. Vaihtoehtona oli siis jättää koko drinksu juomatta tai kaivella jääpalat äkkiä pois. Itse asiassa tuo jälkimmäinen vaihtoehto tuskin vaikuttaa juoman hygieenisyyteen parantavasti, mutta ainahan sitä kannattaa yrittää. Jäät pois vaan desinfioiduilla sormilla ja kuutiot tuhkakuppiin... Ja kaiken työn jälkeen se maistui aivan hirveältä! Täällä laitetaan kaikkien alkoholia sisältävien lasien reunaan baarissa suolaa, jotta ihmiset eivät kävisi kusella niin usein! No, oltiin onneksi niin väsyneitä jo valmiiksi, että olisin varmaan tipahtanut sen drinkin jälkeen. Lähdettiin hyvissä ajoin kotia kohti, koska aamulla oli jälleen kerran aikainen herätys. Ulkona oli ihan perskeleen kylymä, satoi vettä vaihteeksi :(

La Daliaan:

Lauantaina aamulla suunnattiin sitten puoli kahdeksan aikaan pohjoiselle bussiasemalle, joka sijaitsee ”pahamaineisella” Guanucan alueella. Meitä ollaan varoiteltu, että siellä pitää olla varuillaan, saattaa taskuvarkaat iskeä. Aseman vieressä on mercado (tori), jolla on aina paljon porukkaa. Mercadoilla saa yleensäkin olla varuillaan. Ei meitä siitä huolimatta pelottanut sinne mennä, reput eteen vaan roikkumaan ja menoksi. Asemalla arvottiin taas, että mihinkähän bussiin sitä menisi: tytöt olivat aikaisemmin kysyneet bussin lähtöaikaa, ja saaneet noin n+1 vastausta. Tietokilpailukysymykseen ”mihin aikaan bussi lähtee?” vastauksena voi olla mikä tahansa seuraavista a) puolen tunnin välein, b) tunnin välein, c) joka toinen tunti, e) milloin tahansa, f) huomenna :D Onneksemme bussi lähti melkein heti, ja kauhukuusikko pääsi matkaan.



Tällä kertaa bussissa oli tilaa istua muuten, mutta jalkojen alla oli lapsille tehdyt ”korotukset”, matka sujui siis polvet suussa ja persaus puutuneena. Onneksi se ei ollut kuin kaksi tuntia. Jäätiin pois keskellä ei mitään. Kysyttiin eräältä muorilta, että mihinkähän suuntaan sitä pitäisi lähteä, että pääsisi La Sombra Lodgelle. Se on ekologinen matkailuyritys, joka tarjoaa muun muassa kävelyretkiä luontoon ja tutustumista kahvin kasvattamiseen ja jalostamiseen. Muori ei ollut ihan varma, osoitteli vain erästä kärrypolkua ja horisi jotain noin kymmenestä kilometristä. Siinä vaiheessa oltiin hieman HMMMMMMMHHH. Onneksi vieressä oli kioski, josta kysäisimme uudestaan. Saatiin vastaukseksi jotain viiden kilometrin luokkaa. Koska takseja ei pahemmin näkynyt siellä päin, lähdimme tarpomaan kärrypolkua. Ja kyllähän sitä pitkin perille pääsi, mutta oli se ainakin sen 5km! Ja sijaitsi korkealla vuorella, kuinkas muuten!




Paikka näytti tosi kauniilta, ja varsinkin se asuinrakennus oli juuri suomalaiseen makuun puusta ja kivestä tehty. Joka puolella kasvoi kukkia ja hanhet vaappuivat pihalla. Meidät otettiin vastaan todella lämpimästi, ja tarjottiin ensimmäisenä vastapuristettua mehua, joka oli kuin karkkia! Virkisti oikein mukavasti. Siellä ei ollut samaan aikaan ketään muita turisteja, joten saatiin valita mitkä tahansa huoneet. Siinä hetki pällisteltiin, kunnes saatiin lounasta, jonka jälkeen lähdettiin ensimmäiselle kävelyretkelle ympäristöön. Nähtiin matkalla muun muassa laiskiaisia, jotka tosin olivat niin hyvin sykkyrällä puissa, että näyttivät lähinnä oksiin kiertyneiltä karvalakeilta. Eikä niillä muuten ole tapana liikkua kovinkaan paljon! Parasta oli kuitenkin pieni vesiputous ja laguuni, jossa käytiin uimassa Suvin, Kaisan ja Jennin kanssa. Bikinit päälle vaan kivien suojassa ja polskuttelemaan! Olihan se hiukan viileää, mutta virkisti ihanasti bussimatkan ja kävelemisen jälkeen. Hassua, miten täällä tulee tehtyä tuollaista, Suomessa kun en tarkene uida edes kesällä.

Käveleminen oli taas yllättävän raskasta maaston takia, mutta onneksi siellä ylhäällä vuorella oli ihanan raikasta ja viileää. Tuntuu kivalta tehdä kaikkea järkevää viikonloppuisin... kun vertaa siihen, mitä Suomessa tulee yleensä tehtyä. Kävelyretken jälkeen lähdettiin vielä katsomaan, miten kahvia poimitaan. Matkustettiin tietenkin kuorma-auton lavalla, ja sehän oli taas kuin huvipuiston laitteessa olisi ollut. Mitenkähän ihmeessä täällä kestää autoissa jousitus? (Ei se ilmeisesti kestäkään...)

Kahvi oli jo tältä päivältä poimittu, ja nyt niitä säkkejä täytettiin ja lastattiin autoon. Siellä oli hirveästi sakkia, pieniä lapsia myöten. Tuli aika kurja olo, kun katsoi niitä ihmisiä. Tästä lähtien taidan ostaa jotain reilun kaupan kahvia... Olin kuulevinani, että sellaisesta isosta, varmaan 10kg säkistä kahvia maksetaan täällä vain 18 c$, eli reippaasti alle euron. Ei näille ihmisille jää todellakaan paljon käteen niinkin raskaasta työstä. Ja ne lapsetkin raahasivat säkkejä! Antaa kyllä näkökulmaa elämään taas...

Palattiin takaisin tilalle, jossa nähtiin, miten kahvinpavut kuoritaan koneellisesti. Pavut näyttivät ihan karkeilta ennen kuorimista! On siinä kyllä aikamoinen prosessi, että saadaan ne kahvit jalostettua ja Suomeen saakka. Ehkä sitä joka-aamuista kahvikupposellista arvostaa nyt hiukan enemmän.

Kaiken tämän jälkeen päätettiin mennä suihkuun. Suihkut näyttivät siltä, että niistä tulisi lämmintä vettä! Luksusta! Mutta kuinkas siinä kävikään: oltiin aina 3 ihmistä yhtä aikaa suihkussa, joten välillä tuli tulikuumaa vettä, välillä jääkylmää :D Sain kymmenen sekuntia lämmintä vettä, jonka jälkeen tuli pelkkää kylmää. Noh, eipähän ainakaan totu sellaiseen hienosteluun.

Nälkä koversi jo kaikkien vatsassa, mutta ruoan tuoksua ei vain tullut alakerrasta. Tuli yleinen panniikki sen suhteen, että meillä ei kellään ollut mitään eväitä mukana, paitsi rommia ja iso pullo siideriä. Pelättiin, että ei saada ruokaa riittävästi ja kuollaan nälkään ennen aamiaista. Suomalaiset Nicassa, juu-u ;) Sitten kun sitä ruokaa vihdoin saatiin, niin jaettiin kyllä toooodella tarkasti jokainen pavunmurunen (gallo pintoa, tietenkin). Kaikille taisi silti jäädä hiukan nälkä, ja väsyttikin jo hirveästi, vaikka kello oli vasta jotain seitsämän! Linnoittauduttiin sitten yläkerran oleskelutilaan viltteihin kääriytyneenä (siellä oli aika kylmä illalla) ja naukkailtiin rommia sekä siideriä lämpimiksi. Jaettiin myös löytämäni myslipatukka kristillisesti viiteen osaan (Johanna-raukka ei voinut syödä pähkinäallergian takia). Näytettiin ihan joiltain katujen miehiltä siellä vilttien ja pullojen kanssa. Puoli kymmeneltä luovutettiin Jennin kanssa ja mentiin nukkumaan. Oli ihan erilaista nukkua siellä, koska mitään ääniä ei kuulunut, luonnon äänien lisäksi. Matagalpassa pauhaa joka yö jokin ääni.

Aamiainen oli onneksi runsas: gallo pintoa, munakasta, tortillaa... Harmi vain, että lähdettiin taas suoraan kävelyretkelle aamiaiselta. Alkoi nimittäin pikkuisen närästää, kun ei ole tottunut raskaaseen ja rasvaiseen aamiaiseen. Käveltiin taas ihan kaunista reittiä, mutta ei oikein nähty eläimiä. Maisemiakin oli hiukan vaikea katsella, koska piti katsoa aika paljon jalkoihinsa. Ihan mukavaa oli silti kävellä, ja nähdä luontoa. Kuultiin kyllä esimerkiksi tukaanien ääniä! Lopuksi käytiin perhosfarmilla, jossa perhosille oli tehty luonnolliset elinolot ison verkon sisälle. Päästiin myös katsomaan, miten mansikoita viljellään täällä. Mansikat eivät ole samanlaisia kuin Suomessa, ne muistuttavat enemmän vattuja, kasvavat samanlaisessa puskassa ja maistuvatkin enemmän vatuilta. Syötiin varmaan puolet niiden sadosta siinä ohi kulkiessamme...

Ravitsevan lounaan (hankittiin jännitystä elämään, ja syötiin ensimmäistä kertaa raakaa ruokaa täällä: salaattia) jälkeen oli jälleen aika suunnata kotia kohti. Tällä kertaa emme ajatelleet kävellä, joten henkilökunta tilasi meille taksin. Piti kuitenkin tehdä niin, että aluksi meni kolme ihmistä (minä, Jenni ja Hanneriikka) ja sitten sama taksi tuli hakemaan muita. Siinä me sitten istuttiin kolmestaan keskellä La Daliaa, kaikkien silmätikkuina. Se oli todella karu paikka, ihmiset joutuivat juoksemaan busseja kiinni ja hyppäämään kyytiin, joitain kuljetettiin kuin eläimiä konsanaan ja joka puolella oli likaista. Onneksi löydettiin oikea bussi, jonka kyytiin hypätä. Eihän siinä, se bussi oli vaan tupaten täynnä. Siis oikeasti TÄYNNÄ. Jouduttiin seisomaan koko matka pitäen kiinni ylhäältä tangosta/matkatavarahyllystä/penkeistä! Kyllä siinä sai treeniä kerrakseen, kahden tunnin matkalla. Ihmisiä varmaan seisoi enemmän kuin istui siellä.





Kaiken kaikkiaan oli todella mukava reissu, eikä maanantaikaan ole tuntunut niin hirveältä kuin se yleensä tuntuu. Harkassa bongasin huussin pielestä miehen hevosen kanssa, hepalla oli ihan rodeosatula ja kaikkea. Pääsin sitten ratsastamaan hieman, jos sitä nyt voi ratsastamiseksi sanoa, sillä se hevospolo ei tahtonut liikkua mihinkään suuntaan. Lapsilla ainakin oli hauskaa, kun ”profe” ratsasti! Sain myös hemmotteluhoitoa, kun yksi tytöistä tahtoi kammata tukkaani. Olin jättänyt sen ensimmäistä kertaa auki, ja sehän aiheutti ihastusta.

Että semmoista tällä kertaa. Saas nähdä, että mitä tällä viikolla tehdään muuta kuin käydään harkassa. Viikonloppuna on tarkoitus mennä käymään El Chilessä, jossa valmistetaan muun muassa koruja ja laukkuja. Sunnuntaina mennään käymään Vikin luona San Ramonissa. Whee!

Tänään....

...oli vuorossa Huugi-Guugi, vai mikä se nyt onkaan. Lapset tykkää ihan sikana. Voisko joku ladata Fröbelin palikoita, pakata ja lähettää mulle? Tartteisin! Lähdin jo yheltätoista töistä, menin SOS Centrolle tapaamaan Sandraa. Viki oli kirjoittanut onneksi lapulle asianlaidan, koska enhän minä sitä olisi osannut selittää. Vastauksenkin sain paperille, vaikka ymmärsin kyllä osan puheesta. Pääsen heti helmikuun alussa työskentelemään äitiryhmien kanssa. Kivaa! Siihen asti vedän laululeikkejä isommille lapsille. Se on kivvoo.

Kävin tänään pikaisesti Fabiolan kotona. Kyllä täytyy sanoa, että ei voi suomalaiset uskoa, miten alkeellisesti ihmiset täällä asuvat. Silti he näyttävät ulospäin hyvin vaatetetuilta ja puhtailta!

Nyt olen Cafe Latinossa, missä on langaton verkko (HALLELUJAA), sekä saa erikoiskahveja. Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, joten pitäisi kai olla ulkona... Yöllä tuuli niin kovasti, että se tuntui lähinnä maanjäristykseltä. Ehh.

Mukava paiva

Tanaan meni paiva tosi nopeasti harkassa. Saattoi johtua siita, etta pidin itseni aktiivisena: kaansin frobelin palikoiden leikin paa, olkapaat, peppu jne. espanjaksi ja leikin sita lasten kanssa. Suomeksi tosin, koska savel ei istunut espanjankieliseen versioon.

Paatin kuitenkin menna huomenna paamajaan kyselemaan, etta olisiko mahdollista menna kiertelemaan siella barrioissa ja tehda kotikaynteja. En haluaisi olla tuolla koko harkkaa, tuntuu niin... ei minulle sopivalta paikalta.

Lauantaina lahdetaan ehka La Daliaan, joka on 1,5h ajomatkan paassa matagalpasta. Siella on hotelli, jonka ymparistossa kiertaa kaksi luontopolkua. Toisella niista voi nahda laiskiaisia! Toisella on joku hieno vesiputous. Sinneppa siis ehka, porukalla. Ihanaa, kun on viikonloppu tulossa!

Taalla sataa vetta, ja kaikkia arsyttaa se vallan hirvittavasti!!!

Muuten, minulle saa ehdottomasti laittaa kirjeita tai kortteja osoitteeseen
APARTADO POSTAL 106,
MATAGALPA,
NICARAGUA,
CENTRAL AMERICA

=)

Pientä tarkennusta...

Eli harjoittelupaikkani on Preescolar "Futuro de los Niños", las Marías -barriossa. Siellä ei nyt tehdä kauheasti mitään siksi, että koulut eivät ole vielä alkaneet. Ne alkavat vasta helmikuussa. Tällä hetkellä se on vähän niin kuin "hoitopaikka", minne vanhemmat vievät lapsensa siksi aikaa, kun ovat töissä. Kaikesta huolimatta siellä ei kyllä ole tällä hetkellä minulle mitään tekemistä. Tänään en tehnyt mitään, paitsi puristelin sitruunoista mehua, lakaisin lattiaa ja nukuin 1,5h lasten kanssa! Täytyy ottaa puheeksi Vikin kanssa tänään, kun mennään palaaveeraamaan.

Ei muuta tällä kertaa.

Ensimmäinen viikonloppu

Perjantaina vietettiin rauhallista iltaa, käytiin syömässä Picoteossa taas vaihteeksi ja pakkailtiin kamoja seuraavaa aamua varten. Picoteossa ollaan yritetty tilata yhtä tiettyä annosta vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina tulee jotain ei-niin-mitä luultiin. Vielä ei ole kyllä harmittanut kertaakaan (eli kolme kertaa), koska ruoka on hhhhyvää ja hhhhalpaa. Annoksille tulee hintaa euroissa jotain kolme euroa (?)

Jutusteltiin pitkään myös Cristinan ja Christianin kanssa illalla. Cristian tekee kaikkensa opettaakseen meille espanjaa, korjailee meidän puhetta ja opettaa sanoja. Cristina sanoi, että olemme osa perhettä, hänen tyttäriään siinä missä Cristiankin :) Vaikka asutaankin "toisten nurkissa", niin ei ole silti vielä hirveästi tuntunut siltä, ettei voisi olla kuin kotonaan. Johtuu varmaan siitäkin, että ollaan aika vähän kotona loppupeleissä.

Ollaan myös porvareita ja kuljetaan taksilla aika usein. Voi johtua siitä, että taksimaksu kaupungin sisällä on 10 c$, eli noin 37 senttiä. Eikä paljon taksamittarit raksuttele! Nettikin maksaa 14c$ tunnilta, eli semmoiset 50 senttiä.

Mutta viikonloppuun! Oli aivan hirveän mielenkiitoinen ja antoisa reissu! Matka alkoi lauantaina aamulla kuudelta, kun lähdimme bussilla kohti Leónia. Bussit ovat täällä vanhoja, käytöstä poistettuja amerikkalaisia koulubusseja, joihin on maalattu erilaisia kuvioita. Voitte vaan kuvitella, miten ahdasta täydessä bussissa voi olla, jos yksi penkki on suunniteltu kolmelle LAPSELLE, ja siihen tunkee istumaan kolme AIKUISTA. Täällä päin on muuten vähän kookkaampia peräloostereita, kuten varmaan moni tietää... Kerrankin olen oikeassa paikassa ;)

Bussissa ei onneksi ollut aamulla paljon porukkaa, ja mahduttiin hyvin istumaan. Aluksi tie tuntui ihan hyvältä, mutta ensivaikutelma petti, tietenkin: jossain vaiheessa bussi oli lähes kyljellään, kun taas jossain vaiheessa se hytkyi ja pomppi kuoppien takia kuin paraskin Linnanmäen laite. Onneksi Jenni ja Hanneriikka olivat ottaneet matkapahoinvointilääkettä. Välillä ajettiin vähän hiljempaa siksi, koska lehmiä oli keskellä tietä... Yhdessä vaiheessa matkaa pysähdyttiin, ja kyytiin hyppäsi pari poliisia. He alkoivat sitten tehdä pommitarkastusta! Käsitimme sen johtuvan siitä, että uusi hallitus oli astunut perjantaina valtaan ja se ei ole täällä nyt kaikkien mieleen. Mietittiin siinä sitten sitä, että tuleeko olemaan jotain mellakoita niiden takia. No, yhtäkään pommia ei löytynyt, meidän laukuista se taisi vilkaista vain Hanneriikan reppuun (ehkä hän sitten näytti niin Nicalaiselta ruskeine silmineen ;) )

Matka oli: pitkä. Kolme ja puoli tuntia. Se ei ole kovin pitkä matka Suomessa, mutta herran jestas sellaisessa bussissa! Onneksi aurinko ei paistanut ja onneksi ei vielä tiedetty, millainen kotimatka tulee olemaan...

Leónissa oli kuuma. Matagalpassa on mukavan lämmin, mutta siellä oli kyllä todella lämmin! Otettiin taksi bussiasemalta hostellillemme LazyBonesiin. Voi veljet, mikä paikka! Se oli kyllä niin nimensä veroinen! Täynnä erilaisia reppureissaajahippejä, erittäin siisti, hyvät makuusalit eli dormit ja erittäin siistiä. Hostellin aulassa, ulkona katoksen alla, roikkui riippumattoja ja mikä parasta: siellä oli pieni uima-allas! Ja mikä vieläkin parempaa: ilmainen netti ja ilmaista kahvia! Olin taivaassa!

Aluksi meidät ohjattiin dormeihin niin, että Jenni joutui erilleen meistä muista. Respasta kuitenkin sanottiin, että päästään samaan, kunhan joku lähtee meidän dormista. Dormit olivat 12 hengen sekadormeja. Nukuin itse yläpedissä. Kaapit sai hyvin lukkoon, eikä makuupussiakaan olisi tarvinnut roudata mukana, koska siellä oli tyynyt ja lakanat. Onneksi oli lakana, vaikka taisinkin nukkua koko yön x -asennossa kuumuuden takia.

Päätettiin riipaista heti ensimmäisenä... (tiedän kyllä, mitä jotkut teistä siellä veikkaavat) bikinit päälle ja mennä altaalle ottamaan arskaa, sillä kello oli vasta kymmenen ja tulivuoriretkelle oli tarkoitus lähteä puoli yhdeltä. Syötiin kaupasta ostettuja eväitä, otettiin aurinkoa ja vesijumpattiin ( :D ) altaassa. On se hyvä, että meillä on nuo fyssaritytöt mukana! Treenasin altaan reunaa apuna käyttäen ojentajia, joten nyt en pysty nostamaan käsiä ylös kunnolla. Ehh. Mutta oli oikein ihanaa hakea ilmainen kupillinen kahvia ja huljutella jalkojaan samalla altaassa, auringosta nauttien. Uskotteko!? Ja parasta oli, kun yhtäkkiä soi puhelin ja iskä soitti! Se kuului tosi hyvin, ihan kuin olisi samasta maasta soittanut. Ei kyllä rupateltu kauhean kauaa, yllättäen. Lupasin soitella aamulla skypella.

Pääsimme lähtemään tulivuorelle nimeltään Cerro Negro joskus kahden aikoihin. Kanssamme tuli opas, joka puhui hyvää englantia, sekä kaksi aussimiestä. Matka vuorelle oli pitkä, ehkä puolitoista tuntia, jonka aikana ehdimme nähdä muun muassa porsaita, aaseja, kanoja ynnä muita elikoita. Joka kerta, kun näimme jonkun eläimen, alkoivat eräät meistä röhkiä, ammua tai kotkottaa jostain kumman syystä. Taisi olla aussikundeilla hauskaa, kun kuuntelivat meidän juttuja.

Cerro Negro on nuorin Nicaraguan tulivuorista, noin 700m korkea ja edelleen aktiivinen! Opas sanoi sen purkautuvan joka kahdeksas vuosi... ja nyt on menossa jo yhdeksäs! Lisää jännitystä elämään, koska sinnehän me lähdettiin kapuamaan, hiekkasurffilaudat kainalossa. Kiipeäminen oli todella, todella raskasta: aurinko paistoi, hiekkapölyä tunki silmiin ja suuhun, kivet vierivät pois alta. Sitten, kun selässä oli vielä reppu täynnä vesipulloja... Mutta oli se sen arvoista! Käytiin tulivuoren "sisällä", jossa nousi kraattereista rikki (tms) kaasua. Se oli ihan uskomatonta, ihan kuin jostain Taru Sormusten Herrasta! Jatkettiin siitä matkaa huipulle, joka oli raskain osuus, sillä hiekkakivi vieri koko ajan pois alta ja väsytti jo niin maan perskuleesti. Huipulle kuitenkin päästiin. Maisemat olivat tietenkin ihan uskomattomat! Otettiin hirveästi kuvia, joista parhaita ovat varmasti Hanneriikan hyvällä digijärkkärillään ottamat "hyppykuvat" meistä. Niitä odotellessa ;)

Koko homman paras ja pahin osuushan oli vielä edessä, koska tarkoitus oli laskea vuorelta alas puisella, lumilaudan tuulisella laudalla. Opas oli sanonut sen olevan lastenleikkiä, mikäli on joskus lumilautaillut, joten odotin sitä todella kovasti. Ajattelin, että kyllähän minä sitten pysyn pystyssä leikiten! Mutta kuten varmasti arvaatte, ylpeys käy lankeemuksen edelle :D Opas selitti meille kyllä hyvin, miten homma parhaiten onnistuu. Lumilautailusta se erosi juuri siinä, että kanttaaminen ei onnistunut, eikä saanut nojata taaksepäin laskiessa. NOH. Lähdin sitten hyvin itsevarmasti laskemaan toisen aussijätkän jälkeen rinnettä alas. TUMPS. Perseelleen. Uudestaan ylös. TUMPS. Ja taas. Tätä jatkui, kunnes sain laudan yhtäkkiä menemään suoraan alas... mutta vähän liian lujaa! Piti tehdä äkkiä käännös niin, että kääntyy kasvot kohti rinnettä. Kovassa vauhdissa vaan meinaa olla se huono puoli, että vauhti on kova ja fysiikan lait pätevät täälläkin, vaikka mikään muu ei toimisi. Vedin sellaiset rempulat, että aiheutin pienimuotoisen hiekkamyrskyn. Eikä se jäänyt edes viimeiseksi kerraksi! Toistin sen vielä muutaman kerran, kunnes vihdoin pääsin alas, yltä päältä pölyssä, kyynärpää hieman auki. Näytin ihan kaivosmainarilta sen aussijätkän mielestä :D

Sen sijaan esimerkiksi Suvi laski todella hyvin, vaikka olikin ihan varma, ettei osaa yhtään. Itse asiassa kaikki muut laskivat todella nätisti, paitsi meikeläinen. Olin ainut, joka veti sellaisia kuperkeikkoja! Silloin harmitti kyllä ihan hirveästi, kiukutti oikein kunnolla (tietysti, kolahtihan siinä sekä ylpeyteen, että käteen kipeästi), mutta nyt lähinnä huvittaa koko juttu. Analysoin matkalla takaisin Leóniin, että mitä virheitä oikein tein laskiessa ja tulin siihen tulokseen, että en osannut olla nojaamatta taaksepäin. Meinasin koko ajan kantata, vaikka ei olisi saanut. Lumilautailu on liikaa takaraivossa, ehkä. Myös reppu häiritsi aika paljon, sillä se veti minua painollaan eri suuntiin, kun yritin säilyttää tasapainon varpailla. Argh! Olihan se sellainen once-in-a-lifetime -kokemus, joka nyt meni vähän pieleen, muuuuuutta... Tuli itse asiassa himo päästä lautailemaan pitkästä aikaa. LUMELLE :)

Löysin kiviä muun muassa korvastani, kengistäni, repustani, housuistani, sekä alushousuistani... ensi kerralla en taida laittaa stringejä. En voinut olla ajattelematta, mitä gynekologi löytää seuraavalla kerralla siellä käydessäni...

Väsymys alkoi olla ultimateluokkaa, kun vihdoin päästiin takaisin hostellille. Riipaisin ensimmäisenä kaikki pölyiset vaatteet päältäni ja säntäsin suihkuun. Vettä tuli kahtena kynän paksuisena norona! Siinä vaiheessa ei jaksanut enää edes harmittaa, saippuoin vaan itseäni maanisesti. Löysin kiven navastani. Voitte uskoa, että tuntui hyvältä saada puhtaat vaatteet päälle. Olimme kaikki sen verran väsyneitä, että päätimme mennä vain syömään ja sen jälkeen "ehkä yksille". Vastapäätä hostellia löytyi ravinteli, jossa kaikki tilasivat pitkästä aikaa pitsaa. Jutut alkoivat olla porukalla aika levottomia, ja muut asiakkaat varmaan katsoivat meitä hieman oudosti... Onneksi pitsa oli kuitenkin oikein maukasta, pitkästä aikaa. Nom.

Aussitoverimme olivat pyytäneet meitä hotellinsa lähellä sijaitsevaan kuppilaan käymään, joten etsiydyimmekin sinne pienen eksymiskaupunkikierroksen jälkeen. Kaikki muut tilasivat jotain Smirnoffin tapaista litkua pullossa, paitsi Suvi, joka otti appelsiinimehua. Baarimikko pisti siihen jäitä. Kun Suvi huomautti, ettei hän halua jäitä, otti nainen ne KÄSIN pois. Hygieenisyyden ykkösmaa! Jäi mehu juomatta Suvilta, mutta onneksi annoimme omistamme. Minä ainakin, sillä se juoma oli äääällöä!

Kaikki alkoivat enemmän ja vähemmän nuokkua, ja viereisessä pöydässä istunut kyyläävä mieshenkilö ärsytti (se tuijotteli meitä, vaikka vastapäätä istui oma tyttöystävä ilmeisesti), joten lähdimme hostellille. Ajattelin, että saan nukuttua hyvin, kun kerta on tullut urheiltuakin niin paljon, mutta ei. Oli kuuma, ahdisti, kun tiesi ympärillä olevan paljon muita ja olin varmaan yliväsynyt. Aamulla olin kuitenkin herännyt jo neljältä! Nukuin katkonaisesti puoli kuuteen, ja lähdin kuudelta soittelemaan skypella kotiin. Juttelin porukoiden kanssa hetken, mikä oli todella virkistävää. Sain nähdä weppikameran välityksellä, miten ne siellä olivat juuri ulkoa tulleina, nenät punaisina pakkasesta. En voinut olla mainitsematta vieressä olevasta uima-altaasta...

Otettiin taas aamu aurinkoa, kunnes piti kirjoittautua ulos hostellista yhdentoista aikaan. Jätettiin reput respaan ja lähdettiin kiertelemään Leónia. Kuvattiin parit pakolliset kirkot ja katedraalit, ja oltaisiin haluttu kiivetä katedraalin huipullekin, josta näkee kuulema tulivuorijonon, mutta ei keksitty, miten sinne pääsisi. Harmi. Aika kului mukavasti siinä sompaillessa, kunnes päätettiin piipahtaa vielä syömään jotakin ennen lähtöä. Valitsimme baarin, jossa olimme edellispäivänä käyneet, ja jossa oli aivan merirosvon näköinen baarimikko. Katosta roikkui tekohai, jonka suussa oli lapsen kenkä... mutta ruoka oli kertakaikkiaan maukasta! ;) Itse söin platanoksia (ruokabanaania, erilaista kuin banaani), joita dippailin guacamoleen. Lähtiessä tytöt kävivät vielä vessassa ottamassa pikku tömpsyt rommia ”varmuuden vuoksi”. Desinfioiminen on tärkeää ennen ja jälkeen ruokailun!

Bussiasemalle täytyi taas ottaa taksi, ja ajateltiinkin tehdä se samoin kuin viimeksi: kaksi taksia. Taksikuskin mielestä mahduimme kyllä kaikki taksiin, vaikka pelkääjän paikalla istuikin hänen tyttöystävänsä tms. Hanneriikka meni sitten tytön viereen etupenkille istumaan ja me muut ahtauduttiin taakse. Suomalaiset taksikuskit ei ota nykyään edes yhtä ylimääräistä! Olihan se aika jännittävä kokemus jälleen, varsinkin kun ajotyylit ovat välillä niin hurjia.

Ja se bussimatka! Voi hyvänen aika sentään, mikä kokemus! Bussissa annettiin paikkaliput, jotka sattuivat menemään meillä lähekkäin, mutta kaikki eivät olleet vierekkäin silti. Ängettiin siitä huolimatta kolmestaan vierekkäin istumaan. Bussi tuli aivan täyteen, ja niille penkeille ei tosiaan mahdu kolmea aikuista kunnolla istumaan. Itse istuin penkin reunalla niin, että toinen pakara valui vähän väliä kohti lattiaa (painovoima! Vanheneminen!) Paluumatka oli kuumanhikinen, ja välillä avoimista ikkunoista tunki sisään pölyä ja pakokaasuja. Välillä bussi oli taas niin kenossa, että pelkäsimme sen kaatuvan kokonaan... Onneksi jossain vaiheessa lambada sentään soi ratiosta. Se pelasti 1/100 matkasta ;)

Matka oli pitkä, mutta oli se sen arvoista. Silti ei tunnu ihan vielä siltä, että haluaisin heti ensiviikonloppuna lähteä uudestaan. Vähänkö alan nyt arvostaa jotain Rautalammin Auton vanhoja rämäbusseja! Korjaan, linikoita...

Ajatus pitkistä, ihanista yöunista päättyi siihen, että jouduin poistumaan vessatiloihin pikaisesti juuri ennen nukkumaan menoa. Siitä se sitten lähti. Paitsi että otettuani hiilitabletin vatsa rauhoittui sen verran, että pystyin kyllä joten kuten nukkumaan yön. Tänäänkin oli vatsa vielä ihan kauhea, mutta menin sentään harkkaan uhkarohkeasti. Ehkä selvisin näin vähällä... toivotaan.

Harkka alkoi siis sillä, että lähdimme Hanneriikan, Vikin ja Suvin (Suvi joutui vaihtamaan harkkapaikkaa, koska aliravittujen lasten paikassa ei ollut mitään tekemistä fyssarille) kanssa SOS centron ohjaajan opastuksella kiertämään barrioita. Saimme ohjeeksi katsastaa paikat sillä silmällä, että valitsemme jo samana päivänä mieleisemme paikat. No, ekassa paikassa oli kaksi esikouluryhmää, joiden toimintamenetelmät ovat minulle vieläkin arvoituksia. Niiden lisäksi helmikuussa alkaa erilaisia ryhmiä vanhemmille, vertaistukiryhmien tyyliin. Toinen paikka oli aivan kaoottinen, täynnä pieniä lapsia. Siellä olisi voinut myös auttaa kouluikäisten lasten oppimisvaikeuksien ongelmien selvittämisessä, mikä olisi mielenkiintoista, mutta paikka ei vaikuttanut muuten niin kovin hyvältä. Eikä minulla olisi valmiuksiakaan sellaiseen hommaan. Seuraava paikka oli ihana: yksityinen ihminen piti esikoulua omassa autotallissaan. Paikasta näki, että nainen oli kiinnostunut ja innostunut asiastaan. Siellä oli myös materiaaleja lasten käytettävänä, joten Hanneriikka näki siellä mahdollisuutensa. Hän jäi sinne, kun Viki sanoi meille, ettei meidän kannattaisi mennä muihin barrioihin, koska ne voivat olla liian vaaralllisia. Päätin mennä vaihtoehtoon yksi, sillä helmikuussa voisin sitten aloittaa toiminnan vanhempien kanssa.

Ryhmä, johon jäin ihmettelemään, on 2-3 -vuotiaista lapsista koostuva. En tiedä, onko heillä mitään ohjattua toimintaa. Tulin sinne juuri, kun he alkoivat syödä lounasta, jonka jälkeen oli kahden tunnin päiväunet. Lapsia nukutetaan kovin hassusti, läpsytellään/taputellaan selkään. Itse koin mieluisammaksi silittelyn, joka tosin tehosi vain yhteen lapseen. Yritin osallistua toimitaan aktiivisesti, mutta samalla minua epäilytti se, mitä saisin irti harjoittelusta siinä tapauksessa, jos lasten kanssa ei olisi mitään muuta toimintaa. Toinen ryhmä koostuu isommista lapsista, joiden kanssa voisin yrittää kehittää jotain ohjattua toimintaa. Olisin niin kovasti toivonut pääseväni kiertelemään barrioissa, mutta nyt joudunkin ilmeisesti olemaan yhdessä paikassa koko ajan. Toivottavasti lapset ovat edes välillä ulkona, ettei tarvitse olla siellä betonisessa huoneessa ihan 8h päivässä. Pelottaa eniten se, että tylsistyn siellä kuoliaaksi, kun en osaa ohjata espanjaksi mitään.

Siellä oli tällä hetkellä kolme naisohjaajaa, 19-, 25- ja 28-vuotiaita. Kahdella nuoremmalla oli oma sisarus siellä, vanhimmalla oma poika. Tuli sellainen olo, että heillä ei ehkä taida olla mitään muita lastenhoito/ohjaustaitoja/koulutuksia kuin omien sisarusten kautta tulleet kokemukset. Ehkä huomenna saan paremman kuvan paikasta, kun olen siellä aamusta asti. Ohjaajat olivat kyllä mukavia, ja jaksoivat toistaa monta monituista kertaa asioita espanjaksi, koska en saanut mitään selvää heidän puheestaan. Voi, kun kaikki puhuisivatkin yhtä selvästi kuin meidän Cristian!

Väsymys, lievä pettymys harkkapaikkaan ja vatsan toiminta sai tänään aika apealle tuulelle, ja tuli jo pieni koti-ikäväkin. Kyllä se tästä, jos vaikka nyt alkaisi nukkumaan...

TÄNÄÄN

Sain nukuttua yön ihan uskomattoman hyvin! Koko yön satoi kaatamalla vettä, ja sade jatkui koko päivän enemmän ja vähemmän voimakkaana. Eli ei täälläkään aina paista! (Vaikka nyt kyllä pitäisi, kun sadekausi on loppunut). Lähdin siis töihin taksilla, koska olin muutenkin epävarma siitä, mistä niitä busseja nyt menee. Samaan taksiin tuli joku nunna, jonka kanssa hablasin matkalla lapsista.

Töissä oli kyllä niin tylsää, että meinasi pää irrota. Istuin, istuin, istuin, söin (riisiä ja naudanlihasuikaleita yök), puhuin espanjaa ja suomea, katsoin kelloa. Lapset eivät päivän aikana ole ulkona, eikä heillä ole mitään järjestettyä ohjelmaa. Se ainakin tänään kävi selväksi. Toisessa nivelessä 4-5 -vuotiaat kyllä värittivät kuvia, mutta... Aion huomenna ottaa asian puheeksi Vikin kanssa. Saas nähdä. En kyllä yhtään tiedä vieläkään, mitä lasten kanssa voisi näissä puitteissa tehdä (niin, että se olisi minulle harkan kannalta hyödyllistä).

Espanjantunti meni ihan älyttömän hyvin! Nyt on tullut puhuttua niin paljon töissä niiden tyyppien kanssa, että sanavarasto on alkanut karttua ja muutenkin kielioppi rikastua.

Mitäs vielä... paitsi että käytiin taas Picoteossa syömässä ja oli hyvvee. Nachoja ja papu-mozzsarellajuustomössöä. Kohta pitäs hiihtää kotiin ja valmistautua henkisesti uuteen työpäivään...

Eka harkkapäivä (jos niin voi edes sanoa)

Kiivettiin siis eilen Cerro Apantelle, ihan Kaisan ja Suvin kämpän vierellä sijaitsevalle vuorelle, joka on luonnonpuisto. Varattiin koko ryhmälle opas Matagalpa Toursista, joka järjesti myös kuljetuksen vuoren ”juurelle”. Maksoi 12$ per nenä, ei hirveän paha Matkustettiin sitten kiikkerällä auton lavalla sinne. Välillä tuntui, että putoaa kokonaan kyydistä, kun mäet muuttuivat lähes pystysuoriksi! Itse vuorelle kipuaminen oli melko rankkaa, mutta oli ihana saada vähän liikuntaa pitkästä aikaa.

Matkalla nähtiin kaikkea hienoa, kuten liaaneja (olisi tehnyt mieli vetää pienet Tarzanit), upeita perhosia, oravia ja erikoisia kasveja. Opas selitti luonnonpuistosta, Matagalpasta ja Nicaraguasta kaikenlaista. Hän puhui kyllä pelkkää espanjaa, mutta onneksi Kaisa tulkkasi niitä asioita, joita me muut ei ihan tajuttu. Välietappina oli paikka, josta näki koko Matagalpan ja sitä ympäröivät vuoret. Harmitti taas se, ettei kameralla saa vangittua sitä maisemaa. Jatkoimme matkaa vielä hieman ylöspäin, ja huipulla meitä odotti pieni tönö sekä Matagalpan radiomastot. Tönön pihalla käyskenteli kanoja, kukko ja pikkuruisia titititititipuja! Maisemat sieltä olivat henkeä salpaavat. Nämä on taas niitä asioita, joita ei voi kirjoittamalla kuvailla.

Laskeutumisen luulisi olevan helppo nakki, mutta mitä vielä: piti edetä varovasti, kivet pyörivät kengänpohjien alla ja monet meistä liukastuivat (kyllä, minä useaan otteeseen) ja pottuvarpaat alkoivat olla aika muusina. Selvittiin kuitenkin hengissä takaisin alas, kuten huomaatte. Alhaalla oli naisia ja lapsia pienen joen rannalla pesemässä pyykkiä. Pyykit oli levitelty pensaisiin kuivumaan. Tuli jotenkin hassu olo, kun muisti sen, miten kotona aina väännetään siitä, kuka vie pyykit yläkerran pyykkitupaan...

Oli ihanaa päästä kotiin ja kylmään suihkuun. Nyt se suihkun kylmyys ei edes haitannut niin paljon. Tuntui luksukselta, kun oli puhdas tukka ja RIPSIVÄRIÄ. Miettikää. Aika isolleen on tytöt pistäneet! Tämä sen takia, että illalla oli Hanneriikan synttärit. Lähdettiin sitten hyvissä ajoin keskustaan, koska piti päästä hieman datailemaan. Onneksi löytyi sellainen paikka, missä sai oman koneen verkkoon. Kuvien siirtäminen on silti hidasta!

Ensimmäinen espanjantunti oli aivan kauhea! En osannut sanoa melkein mitään, toistelin vain samoja sanoja koko ajan ja jumitin. Tuntui, ettei muistanut edes niitä vähiä sanoja, mitä osaa. Opettaja oli kuitenkin tosi mukava nuori nainen, joka näytti huomaavan sen, että jännitän puhumista. Ensi kerralla on luultavasti jo paljon helpompaa. Tänään olen kuitenkin puhunut paljon rohkeammin: näytin kuvia Cristianille ja Cristinalle sekä selitin tietty espanjaksi, minkä osasin, shoppaillessa kysyin hintoja ja kokoja yms.

Tulikin tässä yhtäkkiä mieleen muutamia irrallisia asioita. Nimittäin se, että näin viime yönä unta, että joku tuli meidän huoneeseen. Pomppasin sitten oikeasti puoliksi pystyyn sängyssä ja huusin ”HERRANJUMALA!”. Jenni oli pikkuisen säikähtänyt, mutta luullut ensiksi, että olen muistanut unohtaneeni jotain tärkeää Suomeen :D Toinen juttu oli se, että meiltä lähtee asunto alta 31.7., mikä on vähän ikävää. Vuokraisäntä muuttaa siihen itse kai... Toisaalta se kämppä on todella mahtava, hyvällä paikalla ja muuta, mutta toisaalta siinä on niin kallis vesi. Keväällä pitää alkaa katsastella uutta kaksiota keskustasta.

Niin, käytiin vielä illalla syömässä Hanneriikan synttäreiden kunniaksi ravintolassa nimeltä Casa Grande (kai). Ruoka oli ihan hyvää, eikä ainakaan hinnalla pilattu. Taisi minun annos + pullo Victoria -olutta maksaa 100 c$, eli jotain 3,5€. Muuten täällä tulee syötyä tosi vähän, koska kuumuuden takia ei yksinkertaisesti ole nälkä. Illalla yleensä alkaa vasta vatsa kurnia. Vatsavaivoja ei ole vielä kenellekään tullut, mutta eiköhän ensimmäinen uhri ilmesty tuossa pikku hiljaa. Meille on sanottu, että myös kämppis saa olla pois töistä, mikäli toinen sairastuu vatsatautiin. Siinä ei kuulemma pysty sitten edes kunnolla pitämään huolta omasta nestetasapainostaan. Wohoo.

Tänään alkoi siis harkat meillä kaikilla. Jenni lähti Vikin kyydissä vaille yhdeksän Familias Especialesille, jossa myös Johanna harjoittelee. Mentiin kymmeneksi toimistolle Suvin kanssa (Hanneriikkahan asuu siellä, joten oli jo valmiiksi), josta lähdettiin kahvitauon jälkeen (Viki juo paaaaaljon kahvia, sopii mulle!) kohti aliravittujen lasten yksikköä. Sinne pitää mennä "vaarallisen" mercadon eli torin läpi, joten Suvi käyttänee bussia tai taksia liikkumiseen. Se oli paikkana kivanoloinen, vaikka tietenkin todella karu. Lapset olivat niiiin suloisia! Yksi nauroi minulle, kun taas toinen alkoi parkumaan, minkä keuhkoistaan sai. YLLÄRI :D Suvi jäi hieman hämmentyneenä sinne, kun lähdettiin Vikin ja Hanneriikan kanssa jatkamaan matkaa kohti SOS Centro Socialia, missä sijaitsee meidän harkan "päämaja". Pomo kertoili tulevasta harjoittelusta espanjaksi, ja Viki tietty tulkkasi meille sen, mitä ei tajuttu. Yllättävän paljon minäkin siitä ymmärsin! Jotkut puhuvat vaan niin pirun nopeasti ja sitten ei kehtaa pyytää toistamaan... Päästään siis maanantaina käymään läpi kaikki kuusi barriota, joista voidaan valita itsellemme mieluisimmat alueet. Samaan ei tietty saada mennä. Barriot eivät luultavasti sijaitse lähellä meitä, joten mennään bussilla/taksilla. Jokaisessa barriossa on myös oma "päämajansa", joten ei käydä SOS Centrolla kuin silloin, kun barrioiden työntekijöillä on koulutusta tms. Tänään vietettiin 30min harkassa eli varsinainen harkka alkaa maanantaina. Jäi ihan hyvä fiilis käynnistä, vaikka työnkuva ei vieläkään ihan selvinnyt. tehdään ainakin kotikäyntejä, mikä on tietysti sosionomiopintojen kannalta hyvä asia.

Koska työt loppuivat meillä niin aikaisin, lähdettiin Hanneriikan kanssa pienelle shoppailureissulle. Matagalpa on pullollaan juuri meikeläisen tyylisiä rätei ja lumpui! Ihania hippivaatteita (itse asiassa näin aika monta Suvenkin tyylistä ;)) Ostinkin kaksi toppia, hintaan noin 115-130 c$, mikä vastaa noin 4-4,5€ (las ropas bonitas!), jonka jälkeen lähdin käymään kotona kahvilla. Kämpässä ei ollut sähköjä, mutta onneksi liesi toimii kaasulla. Päätin sitten pesaista hieman pyykkiä, kun kerta oli luppoaikaa. Onhan se melko mielenkiintoista jynssäämistä, sellaista pyykkilaudan tyylistä alustaa vasten. Saattaapi olla, että ei enää viitsi moniakaan näistä vaatteista Suomeen tuoda... Enkä edes halua ajatella sitä, miten paljon niihin jää pesuainetta. Olen kuitenkin ollut Ahkera-Liisa tänään ;)

Nyt sitten odottelen Jenniä, joka pääsee vasta viideltä. Kello on 15:10 paikallista aikaa, aurinko vähän paistaa, vaikka äsken tulikin kiva pikku vesikuuro. Kosteaa: on. Leónissa tulee olemaan aika lämmintä vissinkin. Lähdetään sinne huomenna aamulla klo 6 ja takaisin sieltä lähdetään sunnuntaina klo 15. Nyt vaan toivotaan, ettei kukaan sairastu... Itsellä kiertää ihan vähän mahassa, mutta se saattaa olla nälkää. Olen tässä aamupalalla pärjännyt ihan hyvin :S Kun Jenni pääsee harkasta, mennään varmaan Picoteoon syömään jotain päivällistä.

Monet varmaankin miettivät siellä, että mitenkä ollaan tultu toimeen, kun ollaan kuitenkin oltu näin tiiviisti yhdessä. No, eilen tuli pientä ärsyyntymistä puolin ja toisin, mutta selvitettiin asiat puhumalla suoraan. Onneksi on nämä harkkapäivät, niin ei olla yhdessä ihan 24/7. On myös kivaa, että tullaan kaikki 6 harjottelijaa toimeen keskenämme, ja halutaankin tehdä retkiä yhdessä! Leónissakin yritetään saada joku 6 hengen dormi, että päästäisiin mahdollisimman halvalla majoituksen suhteen.

Perskutti, kun mahassa möyryää. VOI RÄKÄ!

Leppoisa päivä

Ihanaa, pääsin omalla läppärillä nettiin kahvilassa! Mikä autuus!

Eilen oli todella löysäilypäivä, hengailtiin vaan kaupungilla Jennin kanssa. Kaupoissa on tosi edullisia ja hienoja toppeja, joita tekisi mieli ostella. Toisaalta taas en ole löytänyt tavallisia ei-niin-hienoja -toppeja, joita tartteisin. Törmättiin erääseen Tamperelaiseen reppureissaajaan, jonka seurassa syötiin lounasta ja käytiin vielä illemmalla ottamassa parit oluset. Maailma on niin pieni! Yö oli taas aivan tuskaisen kuuma, on ilmeisesti pakko käydä ostamassa pussilakana ja nukkua pelkästään sillä. Aamulla herätään automaattisesti kuuden maissa, ja on todella idyllistä istua aamupissalla kukon kiekumista kuunnellen.

Tässä hieman kuvia viime päiviltä:

Kotikatua

Koti

Näkymät terassilta

Matagalpa Cerro Apantelta

Käytiin kipuamassa tänään Cerro Apantelle, kuten kuvasta näkyy. Kirjoitin äsken pitkät pätkä siitä ja kaikesta muusta, mutta ne katosi :( En ehdi nyt kirjoittaa uudestaan, kun alkaa espanjantunti ja sitten on Hanneriikan synttärijuhlat. Voi räkä!

Vai viela kylmat yot!

Ensimmainen yo taalla meni ihan hyvin, vaikka nukuttiinkin samassa sangyssa Jennin kanssa (Nelson, ala yhtaan hykertele siella meidan yhteenkasvaneisuudesta!) Minua kiusasi yksi vaivainen hyttynen, jonka taqpoin lyomalla itseani korvaan. Vaikka kaikki ovat sanoneet, etta yolla olisi kylma, niin minulla oli kylla ihan sietamattoman kuuma. Villasukat jatan ensi yona pois jalasta...

Suihku. Ah. Se sijaitsee ns. ulkohuoneessa. Vetta tulee kuin kaataisi limupullosta: ohuena nauhana. Se on kylmaa! Lamminta vetta ei tule ollenkaan. Onneksi rohkaistuin illalla pienen hengittelyn jalkeen menemaan kokonaan suihkun alle. Vahanko olen rohkeampi sitten, kun paasen takaisin kotiin! Ei enaa hoyrysuihkuja!

Huomenna aamulla mennaan jollekin vaellukselle, kiivetaan jonnekin vuorelle... Fyssarit suunnitteli sellaista ja lahdetaan kaikki mukaan. Kuulostaa tosi kivalta, mutta saa sitten nahda, etta miten raatona olen ekalla espanjan tunnilla.

Viki ennusti, etta viikonloppureissu Leòniin ei saata kaikilta onnistua, koska yleensa vatsatauti (bakteerikannan vaihtumisen takia) iskee ekana viikonloppuna. Saa nahda! Tultiin juuri apteekista, ostettiin ripuliin laakkeita (nesteytykseen, hiilitabuja yms). Itsehan aloitin aamun ottamalla horpyn rommia, sen luulisi tehoavan ;) JA SE OLI IHAN VAAN PIENI HORPPY!

Mulle ei kylla yhtaan avaudu taman kaupungin asemakaava. Olen niiiiin pihalla koko ajan! Ehka viikonpaasta tiedan jo, missa se supermarketti sijaitsee...

Perilla!

Huh, mika matkustaminen takana! Tassa vahan kuvaa vikoista hetkista Suomessa:

Osaan pakata ihan ite

Helsinki-Vantaa

Lensimme siis hyvin, turvallisesti, melko mukavasti ja jouhevasti. Meinasi naurattaa Damin kentalla ne hirmuiset turvatarkastukset ja kyselyt, joita tehdaan USAan menijoille. Onneksi en nauranut, olisi varmaan tullut viela tiukempi tarkastus. Jossain vaiheessa Teksasissa lentoa odotellessa alkoi totaalisesti ramaisemaan, ja tajusin, etta olen herannyt sunnuntaina aamulla klo 11 ja ollut siita lahtien valveilla. Suomessa oli maanantai-tiistai yo. Voitte vaan arvata, miten sekavia juttelin siina vaiheessa, kun laskeuduttiin Managuaan.

Managuassa meita oli vastassa Paivikki eli Viki seka toimintat. tytot Hanneriikka ja Johanna. Koska oli jo myoha, menimme suoraan Hostelliin yoksi Managuassa. Nukuin suhteellisen hyvin siihen nahden, miten hemmetin kuuma siella oli! Ajeltiin aamiaisen jalkeen Matagalpaan, jossa tultiin ensiksi meidan majapaikkaamme doña Cristinan luo. Cristina ja hanen tyttarensa Cristian olivat todella herttaisia ja mukavia! Meille oli varattu omat huoneet, mutta aiotaan muuttaa samaan huoneeseen (toinen oli pieni ja pimea, plus etta halutaan iltaisin jutustella). Paikka oli muuten tosi hyva ja toimiva, lahella keskustaakin, mutta nyrkkipyykki -ratkaisu kauhistutti ehka hetken :D Ollaan niin hienohelmoja! Hanneriikka ja Johanna asuu Vikin miehen toimistolla (siis ihan makuuhuoneessa), Suvi ja Kaisa Yolandan luona korkeammalla.

Sen lisaksi kaytiin kaupassa ihmettelemassa ja kyselemassa huonolla espanjalla tyhmia kysymyksia (tai mina ainakin tein niin) seka ottamassa puhelinliittymat. Minulle voitte yrittaa laittaa viestia nroon +5053567493. En kylla pysty vastaamaan, kai?

En oikein osaa kertoa mitaan jarkevaa nyt, kun on tullut paa tayteen kaikkea (paitsi viinaa) pienessa ajassa. Huomenna saadaan lisaa infoa kaikesta ja ylihuomenna alkaa ainakin minulla espanjantunnit. Niita on kaksi kertaa viikossa, tunnin ajan. Lisaksi torstaina juhlitaan Hanneriikan synttareita! Perjantaina alkaakin jo harjoittelu. Odotan sita niin! Jannittaa tosi paljon taman huonon kielitaidon takia :/

Niin, kaikkia kiinnostaa keli! Taalla oli tanaan aurinkoista, jotain +30 astetta lamminta ja kosteaa. Kylla parani mieli heti monta prosenttia, kun sai aurinkoa poskille. Luultavasti viimeistaan viikonloppuna olen palanut, varsinkin kun suunniteltiin minilomaa Leòniin, laheiseen biitsikaupunkiin...

Apua! Tunti tulee kohta tayteen ja pitaa menna pois. Olen intter webber -kahvilassa nimittain. Palaan asiaan, jahka paasen taas netin aareen.

Nauttikaahan Suomen tammikuusta, rakkaat ;)

Nokka kohti Nicaa!

Aloitin virallisen matkablogini jo livejournalissa, mutta aion nyt päivittää matkaa tännekin. Siirrän nyt kaksi edellistä tekstiäni livejournalista, jotta kaikki pysyvät matkassa alusta saakka!

22.12.2008 kirjoitin:

Notta mitäs minä sinne oikein lähden palloilemaan? Harjoitteluun. Sillä aikaa, kun luokkatoverit hikoilee pakollisessa vanhustyön harkassa Suomessa, minä ja Jenni tehdään asiakastyön vapaavalintainen harjoittelu. Se ei itsessään kestä ihan niin kauaa, mitä siellä ollaan, joten tehdään lisäksi erilaisia projektiopintoja yms. (Harkkaa on 9.1. - 5.3.) Meidän lisäksi siellä tulee samaan aikaan olemaan neljä muuta opiskelijaa harjoittelussa JAMKista: kaksi toimintaterapeuttia ja kaksi fyssaria. Viimeisten tietojen perusteella minä olen samassa harkkapaikassa Hanneriikan (toimintat.) kanssa.

Aloitetaan matka jo sunnuntaina 4.1., kun Jennin poikaystävä Tuomo ajaa meidät Helsinki-Vantaalle. Lento lähtee klo 6.40 (kai, minulla ei ole edes omaa lippuani, se kun on Jennillä). Lennellään Amsterdamin ja Houstonin kautta Nicaraguan pääkaupunkiin Managuaan, jossa Päivikki on meitä vastassa. Päivikki on suomalainen sairaanhoitaja, joka on asunut Nicassa jo parikymmentä vuotta. Hänen vastuullaan on yleensä kaikkien harjoitteluun liittyvien asioiden järjestely sekä harjoittelijoista huolen pitäminen kokonaisvaltaisesti. Yövytään Päivikin kanssa Managuassa, ja ajetaan seuraavana päivänä Matagalpaan, joka on siis 130km Managuasta pohjoiseen.

Harjoittelupaikat varmistui aivan äskettäin: menen SOS Centro Socialiin, joka kuuluu kansainväliseen SOS-järjestöön. SOS-toiminta on aloitettu Nicaraguassa jo vuonna 1973. Matagalpassa on SOS -lapsikylä- ja päiväkotitoimintaa. Lisäksi Centro Social SOS de Matagalpa järjestää kursseja ja koulutusta vanhemmille, erityisesti äideille. Omasta työnkuvastani tiedän sen verran nyt, että se on barriotyötä (barrio=kaupunginosa) vähävaraisten äitien ja lasten parissa. Työ kuulostaa tosi mielenkiintoiselta, ja odotankin saavani siitä paljon irti! Jennille osoitettiin harkkapaikka Familias Especialesista, jossa autetaan vammaisia lapsia ja heidän vanhempiaan eri tavoin, sekä moniammatillisesti. Paikka ei ole täysin Jennille "sopiva", koska meillä ei ole kokemusta/opintoja vammaisten lasten parissa toimimisesta. Toivotaan, että Jenni saisi tehdä siellä jotakin sellaista työtä, joka vastaisi enemmän sosiokulttuurisen opintojamme...

Asutaan Matagalpassa Doña Cristinan luona. Käsittääkseni hänellä olisi tytär ja koira... En vielä tiedä, asutaanko sitten samassa huoneessa Jennin kanssa vai miten, mutta vuokra tulee olemaan 100$/kk. Ei paha, ei! Onneksi ei tarvitse maksaa vuokraa Suomen kämpästä, koska Joni asuu vielä minun reissuni ajan meillä.

Reissun loppuun sijoittuu melkoisen pitkä loma, jonka aikana olisi tarkoitus matkustella hieman Väli-Amerikassa! Ainakin Corn Islandille mennään löhöämään! Suunniteltiin myös alustavasti, että käväistään Guatemalassa, Hondurasissa ja... Olisihan nuo Caymansaaret ja Jamaicakin "melko" lähellä ;)

Panniikki iski vasta äsken! Suurin osa asioista on jo hoidettu, mutta itse suurin murheenkryyni, pakkaamisruljanssi on luonnollisestikin vielä edessä. VIHAAN PAKKAAMISTA! Lisäksi olisi ostettava t-paitoja, caprit, pari pitkähihaista... Juuri ennen uutta vuotta aloitan sen malarialääkityksenkin, joten saattaa olla aikamoisia olotiloja uuden vuoden kunniaksi. Aloitan ensi viikolla myös karoteenitabletit, jos ne vaikka auttaisivat suojaamaan hiukan ihoa. Pelkään pahoin, että kaikesta aurinkorasvalla läträämisestä ja lierihatuista huolimatta onnistun polttamaan naamani ja pahentamaan couperosaa entisestään... Mutta ei mahda mitään, on se sen arvoista!

1.1.2009 kirjoitin:

Voisin tässä alkuun kertoa espanjankielentaidostani:

Sitä ei ole.

Sehän olisi ollut suotavaa, että olisin aktiivisesti opiskellut Nicaa varten. Käytiin Jennin kanssa kesällä kaksi kurssia, ja aloitettiinkin espanja kolmosta tuossa syksyllä, mutta sitten olosuhteet pakottivat lopettamaan kurssin kesken. En olisi yksinkertaisesti jaksanut kaiken muun ohella, koska teki jo tiukkaa selviytyä kunnialla kaikista noista muista kouluhommista. Päätettiin sitten, että kyllä se kieli siellä karttuu ja tarttuu. Nyt epäilyttää hieman tuo päätös... Meillä on siellä yksityistä espanjanopetusta, joten ehkä se hieman auttaa. Olen ihan vähän yrittänyt itseopiskella esimerkiksi Ylen verkkokurssisivujen avulla, mutta keskittymiskyky on kyllä niin malo.


Aloitin pakkaamisen toissailtana heittämällä noin puolet vaatekaapin sisällöstä isoon matkalaukkuun. Huomenna aion karsia sieltä pois noin puolet ja ylihuomenna vielä yksi neljäsosan. Niin se homma etenee! Melkein kaikki tarvittavat on jo ostettu, paitsi tajusin, etten omista esimerkiksi taskulamppua. Pokkareitakin olisi ostettava, sillä MINÄHÄN en selviä lukematta kolmea ja puolta kuukautta. Suklaata viedään tuliaisiksi, sitäkin pitäisi hommata. Kopioita lisää passeista ja muista papereista olisi otettava ja... Ai kaikki oli jo tehty? Niinpä. Saadaan viedä 2x23kg ruumassa ja käsimatkatavaroissa kymmenisen kiloa. Siinähän sitten sumplitaan, että onko pussillinen salmiakkia tärkeämpää kuin pari purkillista vitamiineja ja linimenttiä :D

Malarialääkkeistä sen verran, että otin sunnuntaina ensimmäisen tabun. Niitä otetaan siis kaksi kertaa viikossa (Heliopar). Maanantaina tuntui, ettei jalat kanna, eikä jaksa edes puhua. Tiistaina oli vieläkin kurjempi olo ja illalla nousi kuume. Keskiviikkona aamulla otin toisen napin, ja illalla olikin sitten kuumetta ihan kunnolla. En nyt sitten tiedä, että osuiko vaan se liikkeellä oleva flunssa kohdalle vai onko nuo sivuvaikutuksia. Toivottavasti olisi flunssa, sillä ei ole kivaa, jos olo on näin voipunut koko ajan.

Katsoin viimeyönä pimeää ja lumen peittämää järvenjäätä, hytisin -15 asteen pakkasessa ja tajusin, että kohta ollaan Nicassa! Lämpimässä, auringossa! Kyllä siinä piti rutistaa Jenniä ja kiljua hieman, vaikka eihän se kuumeelle hyvää tehnytkään ;)

Tällä hetkellä, 4.1.2009, tilanne on seuraava:

APUVA!

Lähdetään tuossa yhdeksän jälkeen ajelemaan Helsinkiin. Ei oikeastaan edes jännitä! Ainut, mikä vähän jänskättää, on tuo matkalaukkujen paino. Tuntuu, että ihan liikaa on tavaraa, vaikka olen yrittänyt pitää kaiken minimissä. Viimeinen päivä huipentui kyllä ihanasti: käytiin kävelemässä Jyväsjärven jäällä, aurinko paistoi, oli kirpsakka pakkanen... Nyt voi lähteä hyvällä mielellä, kun on edes vähän nähnyt oikeaa talvea! Ei kyllä taida tulla ikävä sitä, silti.

Nyt aloitan viimeisen pakkaussession ja sitten vain rentoudun leffojen parissa, iltaa odotellessa :)