Ensimmäinen viikonloppu

Perjantaina vietettiin rauhallista iltaa, käytiin syömässä Picoteossa taas vaihteeksi ja pakkailtiin kamoja seuraavaa aamua varten. Picoteossa ollaan yritetty tilata yhtä tiettyä annosta vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina tulee jotain ei-niin-mitä luultiin. Vielä ei ole kyllä harmittanut kertaakaan (eli kolme kertaa), koska ruoka on hhhhyvää ja hhhhalpaa. Annoksille tulee hintaa euroissa jotain kolme euroa (?)

Jutusteltiin pitkään myös Cristinan ja Christianin kanssa illalla. Cristian tekee kaikkensa opettaakseen meille espanjaa, korjailee meidän puhetta ja opettaa sanoja. Cristina sanoi, että olemme osa perhettä, hänen tyttäriään siinä missä Cristiankin :) Vaikka asutaankin "toisten nurkissa", niin ei ole silti vielä hirveästi tuntunut siltä, ettei voisi olla kuin kotonaan. Johtuu varmaan siitäkin, että ollaan aika vähän kotona loppupeleissä.

Ollaan myös porvareita ja kuljetaan taksilla aika usein. Voi johtua siitä, että taksimaksu kaupungin sisällä on 10 c$, eli noin 37 senttiä. Eikä paljon taksamittarit raksuttele! Nettikin maksaa 14c$ tunnilta, eli semmoiset 50 senttiä.

Mutta viikonloppuun! Oli aivan hirveän mielenkiitoinen ja antoisa reissu! Matka alkoi lauantaina aamulla kuudelta, kun lähdimme bussilla kohti Leónia. Bussit ovat täällä vanhoja, käytöstä poistettuja amerikkalaisia koulubusseja, joihin on maalattu erilaisia kuvioita. Voitte vaan kuvitella, miten ahdasta täydessä bussissa voi olla, jos yksi penkki on suunniteltu kolmelle LAPSELLE, ja siihen tunkee istumaan kolme AIKUISTA. Täällä päin on muuten vähän kookkaampia peräloostereita, kuten varmaan moni tietää... Kerrankin olen oikeassa paikassa ;)

Bussissa ei onneksi ollut aamulla paljon porukkaa, ja mahduttiin hyvin istumaan. Aluksi tie tuntui ihan hyvältä, mutta ensivaikutelma petti, tietenkin: jossain vaiheessa bussi oli lähes kyljellään, kun taas jossain vaiheessa se hytkyi ja pomppi kuoppien takia kuin paraskin Linnanmäen laite. Onneksi Jenni ja Hanneriikka olivat ottaneet matkapahoinvointilääkettä. Välillä ajettiin vähän hiljempaa siksi, koska lehmiä oli keskellä tietä... Yhdessä vaiheessa matkaa pysähdyttiin, ja kyytiin hyppäsi pari poliisia. He alkoivat sitten tehdä pommitarkastusta! Käsitimme sen johtuvan siitä, että uusi hallitus oli astunut perjantaina valtaan ja se ei ole täällä nyt kaikkien mieleen. Mietittiin siinä sitten sitä, että tuleeko olemaan jotain mellakoita niiden takia. No, yhtäkään pommia ei löytynyt, meidän laukuista se taisi vilkaista vain Hanneriikan reppuun (ehkä hän sitten näytti niin Nicalaiselta ruskeine silmineen ;) )

Matka oli: pitkä. Kolme ja puoli tuntia. Se ei ole kovin pitkä matka Suomessa, mutta herran jestas sellaisessa bussissa! Onneksi aurinko ei paistanut ja onneksi ei vielä tiedetty, millainen kotimatka tulee olemaan...

Leónissa oli kuuma. Matagalpassa on mukavan lämmin, mutta siellä oli kyllä todella lämmin! Otettiin taksi bussiasemalta hostellillemme LazyBonesiin. Voi veljet, mikä paikka! Se oli kyllä niin nimensä veroinen! Täynnä erilaisia reppureissaajahippejä, erittäin siisti, hyvät makuusalit eli dormit ja erittäin siistiä. Hostellin aulassa, ulkona katoksen alla, roikkui riippumattoja ja mikä parasta: siellä oli pieni uima-allas! Ja mikä vieläkin parempaa: ilmainen netti ja ilmaista kahvia! Olin taivaassa!

Aluksi meidät ohjattiin dormeihin niin, että Jenni joutui erilleen meistä muista. Respasta kuitenkin sanottiin, että päästään samaan, kunhan joku lähtee meidän dormista. Dormit olivat 12 hengen sekadormeja. Nukuin itse yläpedissä. Kaapit sai hyvin lukkoon, eikä makuupussiakaan olisi tarvinnut roudata mukana, koska siellä oli tyynyt ja lakanat. Onneksi oli lakana, vaikka taisinkin nukkua koko yön x -asennossa kuumuuden takia.

Päätettiin riipaista heti ensimmäisenä... (tiedän kyllä, mitä jotkut teistä siellä veikkaavat) bikinit päälle ja mennä altaalle ottamaan arskaa, sillä kello oli vasta kymmenen ja tulivuoriretkelle oli tarkoitus lähteä puoli yhdeltä. Syötiin kaupasta ostettuja eväitä, otettiin aurinkoa ja vesijumpattiin ( :D ) altaassa. On se hyvä, että meillä on nuo fyssaritytöt mukana! Treenasin altaan reunaa apuna käyttäen ojentajia, joten nyt en pysty nostamaan käsiä ylös kunnolla. Ehh. Mutta oli oikein ihanaa hakea ilmainen kupillinen kahvia ja huljutella jalkojaan samalla altaassa, auringosta nauttien. Uskotteko!? Ja parasta oli, kun yhtäkkiä soi puhelin ja iskä soitti! Se kuului tosi hyvin, ihan kuin olisi samasta maasta soittanut. Ei kyllä rupateltu kauhean kauaa, yllättäen. Lupasin soitella aamulla skypella.

Pääsimme lähtemään tulivuorelle nimeltään Cerro Negro joskus kahden aikoihin. Kanssamme tuli opas, joka puhui hyvää englantia, sekä kaksi aussimiestä. Matka vuorelle oli pitkä, ehkä puolitoista tuntia, jonka aikana ehdimme nähdä muun muassa porsaita, aaseja, kanoja ynnä muita elikoita. Joka kerta, kun näimme jonkun eläimen, alkoivat eräät meistä röhkiä, ammua tai kotkottaa jostain kumman syystä. Taisi olla aussikundeilla hauskaa, kun kuuntelivat meidän juttuja.

Cerro Negro on nuorin Nicaraguan tulivuorista, noin 700m korkea ja edelleen aktiivinen! Opas sanoi sen purkautuvan joka kahdeksas vuosi... ja nyt on menossa jo yhdeksäs! Lisää jännitystä elämään, koska sinnehän me lähdettiin kapuamaan, hiekkasurffilaudat kainalossa. Kiipeäminen oli todella, todella raskasta: aurinko paistoi, hiekkapölyä tunki silmiin ja suuhun, kivet vierivät pois alta. Sitten, kun selässä oli vielä reppu täynnä vesipulloja... Mutta oli se sen arvoista! Käytiin tulivuoren "sisällä", jossa nousi kraattereista rikki (tms) kaasua. Se oli ihan uskomatonta, ihan kuin jostain Taru Sormusten Herrasta! Jatkettiin siitä matkaa huipulle, joka oli raskain osuus, sillä hiekkakivi vieri koko ajan pois alta ja väsytti jo niin maan perskuleesti. Huipulle kuitenkin päästiin. Maisemat olivat tietenkin ihan uskomattomat! Otettiin hirveästi kuvia, joista parhaita ovat varmasti Hanneriikan hyvällä digijärkkärillään ottamat "hyppykuvat" meistä. Niitä odotellessa ;)

Koko homman paras ja pahin osuushan oli vielä edessä, koska tarkoitus oli laskea vuorelta alas puisella, lumilaudan tuulisella laudalla. Opas oli sanonut sen olevan lastenleikkiä, mikäli on joskus lumilautaillut, joten odotin sitä todella kovasti. Ajattelin, että kyllähän minä sitten pysyn pystyssä leikiten! Mutta kuten varmasti arvaatte, ylpeys käy lankeemuksen edelle :D Opas selitti meille kyllä hyvin, miten homma parhaiten onnistuu. Lumilautailusta se erosi juuri siinä, että kanttaaminen ei onnistunut, eikä saanut nojata taaksepäin laskiessa. NOH. Lähdin sitten hyvin itsevarmasti laskemaan toisen aussijätkän jälkeen rinnettä alas. TUMPS. Perseelleen. Uudestaan ylös. TUMPS. Ja taas. Tätä jatkui, kunnes sain laudan yhtäkkiä menemään suoraan alas... mutta vähän liian lujaa! Piti tehdä äkkiä käännös niin, että kääntyy kasvot kohti rinnettä. Kovassa vauhdissa vaan meinaa olla se huono puoli, että vauhti on kova ja fysiikan lait pätevät täälläkin, vaikka mikään muu ei toimisi. Vedin sellaiset rempulat, että aiheutin pienimuotoisen hiekkamyrskyn. Eikä se jäänyt edes viimeiseksi kerraksi! Toistin sen vielä muutaman kerran, kunnes vihdoin pääsin alas, yltä päältä pölyssä, kyynärpää hieman auki. Näytin ihan kaivosmainarilta sen aussijätkän mielestä :D

Sen sijaan esimerkiksi Suvi laski todella hyvin, vaikka olikin ihan varma, ettei osaa yhtään. Itse asiassa kaikki muut laskivat todella nätisti, paitsi meikeläinen. Olin ainut, joka veti sellaisia kuperkeikkoja! Silloin harmitti kyllä ihan hirveästi, kiukutti oikein kunnolla (tietysti, kolahtihan siinä sekä ylpeyteen, että käteen kipeästi), mutta nyt lähinnä huvittaa koko juttu. Analysoin matkalla takaisin Leóniin, että mitä virheitä oikein tein laskiessa ja tulin siihen tulokseen, että en osannut olla nojaamatta taaksepäin. Meinasin koko ajan kantata, vaikka ei olisi saanut. Lumilautailu on liikaa takaraivossa, ehkä. Myös reppu häiritsi aika paljon, sillä se veti minua painollaan eri suuntiin, kun yritin säilyttää tasapainon varpailla. Argh! Olihan se sellainen once-in-a-lifetime -kokemus, joka nyt meni vähän pieleen, muuuuuutta... Tuli itse asiassa himo päästä lautailemaan pitkästä aikaa. LUMELLE :)

Löysin kiviä muun muassa korvastani, kengistäni, repustani, housuistani, sekä alushousuistani... ensi kerralla en taida laittaa stringejä. En voinut olla ajattelematta, mitä gynekologi löytää seuraavalla kerralla siellä käydessäni...

Väsymys alkoi olla ultimateluokkaa, kun vihdoin päästiin takaisin hostellille. Riipaisin ensimmäisenä kaikki pölyiset vaatteet päältäni ja säntäsin suihkuun. Vettä tuli kahtena kynän paksuisena norona! Siinä vaiheessa ei jaksanut enää edes harmittaa, saippuoin vaan itseäni maanisesti. Löysin kiven navastani. Voitte uskoa, että tuntui hyvältä saada puhtaat vaatteet päälle. Olimme kaikki sen verran väsyneitä, että päätimme mennä vain syömään ja sen jälkeen "ehkä yksille". Vastapäätä hostellia löytyi ravinteli, jossa kaikki tilasivat pitkästä aikaa pitsaa. Jutut alkoivat olla porukalla aika levottomia, ja muut asiakkaat varmaan katsoivat meitä hieman oudosti... Onneksi pitsa oli kuitenkin oikein maukasta, pitkästä aikaa. Nom.

Aussitoverimme olivat pyytäneet meitä hotellinsa lähellä sijaitsevaan kuppilaan käymään, joten etsiydyimmekin sinne pienen eksymiskaupunkikierroksen jälkeen. Kaikki muut tilasivat jotain Smirnoffin tapaista litkua pullossa, paitsi Suvi, joka otti appelsiinimehua. Baarimikko pisti siihen jäitä. Kun Suvi huomautti, ettei hän halua jäitä, otti nainen ne KÄSIN pois. Hygieenisyyden ykkösmaa! Jäi mehu juomatta Suvilta, mutta onneksi annoimme omistamme. Minä ainakin, sillä se juoma oli äääällöä!

Kaikki alkoivat enemmän ja vähemmän nuokkua, ja viereisessä pöydässä istunut kyyläävä mieshenkilö ärsytti (se tuijotteli meitä, vaikka vastapäätä istui oma tyttöystävä ilmeisesti), joten lähdimme hostellille. Ajattelin, että saan nukuttua hyvin, kun kerta on tullut urheiltuakin niin paljon, mutta ei. Oli kuuma, ahdisti, kun tiesi ympärillä olevan paljon muita ja olin varmaan yliväsynyt. Aamulla olin kuitenkin herännyt jo neljältä! Nukuin katkonaisesti puoli kuuteen, ja lähdin kuudelta soittelemaan skypella kotiin. Juttelin porukoiden kanssa hetken, mikä oli todella virkistävää. Sain nähdä weppikameran välityksellä, miten ne siellä olivat juuri ulkoa tulleina, nenät punaisina pakkasesta. En voinut olla mainitsematta vieressä olevasta uima-altaasta...

Otettiin taas aamu aurinkoa, kunnes piti kirjoittautua ulos hostellista yhdentoista aikaan. Jätettiin reput respaan ja lähdettiin kiertelemään Leónia. Kuvattiin parit pakolliset kirkot ja katedraalit, ja oltaisiin haluttu kiivetä katedraalin huipullekin, josta näkee kuulema tulivuorijonon, mutta ei keksitty, miten sinne pääsisi. Harmi. Aika kului mukavasti siinä sompaillessa, kunnes päätettiin piipahtaa vielä syömään jotakin ennen lähtöä. Valitsimme baarin, jossa olimme edellispäivänä käyneet, ja jossa oli aivan merirosvon näköinen baarimikko. Katosta roikkui tekohai, jonka suussa oli lapsen kenkä... mutta ruoka oli kertakaikkiaan maukasta! ;) Itse söin platanoksia (ruokabanaania, erilaista kuin banaani), joita dippailin guacamoleen. Lähtiessä tytöt kävivät vielä vessassa ottamassa pikku tömpsyt rommia ”varmuuden vuoksi”. Desinfioiminen on tärkeää ennen ja jälkeen ruokailun!

Bussiasemalle täytyi taas ottaa taksi, ja ajateltiinkin tehdä se samoin kuin viimeksi: kaksi taksia. Taksikuskin mielestä mahduimme kyllä kaikki taksiin, vaikka pelkääjän paikalla istuikin hänen tyttöystävänsä tms. Hanneriikka meni sitten tytön viereen etupenkille istumaan ja me muut ahtauduttiin taakse. Suomalaiset taksikuskit ei ota nykyään edes yhtä ylimääräistä! Olihan se aika jännittävä kokemus jälleen, varsinkin kun ajotyylit ovat välillä niin hurjia.

Ja se bussimatka! Voi hyvänen aika sentään, mikä kokemus! Bussissa annettiin paikkaliput, jotka sattuivat menemään meillä lähekkäin, mutta kaikki eivät olleet vierekkäin silti. Ängettiin siitä huolimatta kolmestaan vierekkäin istumaan. Bussi tuli aivan täyteen, ja niille penkeille ei tosiaan mahdu kolmea aikuista kunnolla istumaan. Itse istuin penkin reunalla niin, että toinen pakara valui vähän väliä kohti lattiaa (painovoima! Vanheneminen!) Paluumatka oli kuumanhikinen, ja välillä avoimista ikkunoista tunki sisään pölyä ja pakokaasuja. Välillä bussi oli taas niin kenossa, että pelkäsimme sen kaatuvan kokonaan... Onneksi jossain vaiheessa lambada sentään soi ratiosta. Se pelasti 1/100 matkasta ;)

Matka oli pitkä, mutta oli se sen arvoista. Silti ei tunnu ihan vielä siltä, että haluaisin heti ensiviikonloppuna lähteä uudestaan. Vähänkö alan nyt arvostaa jotain Rautalammin Auton vanhoja rämäbusseja! Korjaan, linikoita...

Ajatus pitkistä, ihanista yöunista päättyi siihen, että jouduin poistumaan vessatiloihin pikaisesti juuri ennen nukkumaan menoa. Siitä se sitten lähti. Paitsi että otettuani hiilitabletin vatsa rauhoittui sen verran, että pystyin kyllä joten kuten nukkumaan yön. Tänäänkin oli vatsa vielä ihan kauhea, mutta menin sentään harkkaan uhkarohkeasti. Ehkä selvisin näin vähällä... toivotaan.

Harkka alkoi siis sillä, että lähdimme Hanneriikan, Vikin ja Suvin (Suvi joutui vaihtamaan harkkapaikkaa, koska aliravittujen lasten paikassa ei ollut mitään tekemistä fyssarille) kanssa SOS centron ohjaajan opastuksella kiertämään barrioita. Saimme ohjeeksi katsastaa paikat sillä silmällä, että valitsemme jo samana päivänä mieleisemme paikat. No, ekassa paikassa oli kaksi esikouluryhmää, joiden toimintamenetelmät ovat minulle vieläkin arvoituksia. Niiden lisäksi helmikuussa alkaa erilaisia ryhmiä vanhemmille, vertaistukiryhmien tyyliin. Toinen paikka oli aivan kaoottinen, täynnä pieniä lapsia. Siellä olisi voinut myös auttaa kouluikäisten lasten oppimisvaikeuksien ongelmien selvittämisessä, mikä olisi mielenkiintoista, mutta paikka ei vaikuttanut muuten niin kovin hyvältä. Eikä minulla olisi valmiuksiakaan sellaiseen hommaan. Seuraava paikka oli ihana: yksityinen ihminen piti esikoulua omassa autotallissaan. Paikasta näki, että nainen oli kiinnostunut ja innostunut asiastaan. Siellä oli myös materiaaleja lasten käytettävänä, joten Hanneriikka näki siellä mahdollisuutensa. Hän jäi sinne, kun Viki sanoi meille, ettei meidän kannattaisi mennä muihin barrioihin, koska ne voivat olla liian vaaralllisia. Päätin mennä vaihtoehtoon yksi, sillä helmikuussa voisin sitten aloittaa toiminnan vanhempien kanssa.

Ryhmä, johon jäin ihmettelemään, on 2-3 -vuotiaista lapsista koostuva. En tiedä, onko heillä mitään ohjattua toimintaa. Tulin sinne juuri, kun he alkoivat syödä lounasta, jonka jälkeen oli kahden tunnin päiväunet. Lapsia nukutetaan kovin hassusti, läpsytellään/taputellaan selkään. Itse koin mieluisammaksi silittelyn, joka tosin tehosi vain yhteen lapseen. Yritin osallistua toimitaan aktiivisesti, mutta samalla minua epäilytti se, mitä saisin irti harjoittelusta siinä tapauksessa, jos lasten kanssa ei olisi mitään muuta toimintaa. Toinen ryhmä koostuu isommista lapsista, joiden kanssa voisin yrittää kehittää jotain ohjattua toimintaa. Olisin niin kovasti toivonut pääseväni kiertelemään barrioissa, mutta nyt joudunkin ilmeisesti olemaan yhdessä paikassa koko ajan. Toivottavasti lapset ovat edes välillä ulkona, ettei tarvitse olla siellä betonisessa huoneessa ihan 8h päivässä. Pelottaa eniten se, että tylsistyn siellä kuoliaaksi, kun en osaa ohjata espanjaksi mitään.

Siellä oli tällä hetkellä kolme naisohjaajaa, 19-, 25- ja 28-vuotiaita. Kahdella nuoremmalla oli oma sisarus siellä, vanhimmalla oma poika. Tuli sellainen olo, että heillä ei ehkä taida olla mitään muita lastenhoito/ohjaustaitoja/koulutuksia kuin omien sisarusten kautta tulleet kokemukset. Ehkä huomenna saan paremman kuvan paikasta, kun olen siellä aamusta asti. Ohjaajat olivat kyllä mukavia, ja jaksoivat toistaa monta monituista kertaa asioita espanjaksi, koska en saanut mitään selvää heidän puheestaan. Voi, kun kaikki puhuisivatkin yhtä selvästi kuin meidän Cristian!

Väsymys, lievä pettymys harkkapaikkaan ja vatsan toiminta sai tänään aika apealle tuulelle, ja tuli jo pieni koti-ikäväkin. Kyllä se tästä, jos vaikka nyt alkaisi nukkumaan...

TÄNÄÄN

Sain nukuttua yön ihan uskomattoman hyvin! Koko yön satoi kaatamalla vettä, ja sade jatkui koko päivän enemmän ja vähemmän voimakkaana. Eli ei täälläkään aina paista! (Vaikka nyt kyllä pitäisi, kun sadekausi on loppunut). Lähdin siis töihin taksilla, koska olin muutenkin epävarma siitä, mistä niitä busseja nyt menee. Samaan taksiin tuli joku nunna, jonka kanssa hablasin matkalla lapsista.

Töissä oli kyllä niin tylsää, että meinasi pää irrota. Istuin, istuin, istuin, söin (riisiä ja naudanlihasuikaleita yök), puhuin espanjaa ja suomea, katsoin kelloa. Lapset eivät päivän aikana ole ulkona, eikä heillä ole mitään järjestettyä ohjelmaa. Se ainakin tänään kävi selväksi. Toisessa nivelessä 4-5 -vuotiaat kyllä värittivät kuvia, mutta... Aion huomenna ottaa asian puheeksi Vikin kanssa. Saas nähdä. En kyllä yhtään tiedä vieläkään, mitä lasten kanssa voisi näissä puitteissa tehdä (niin, että se olisi minulle harkan kannalta hyödyllistä).

Espanjantunti meni ihan älyttömän hyvin! Nyt on tullut puhuttua niin paljon töissä niiden tyyppien kanssa, että sanavarasto on alkanut karttua ja muutenkin kielioppi rikastua.

Mitäs vielä... paitsi että käytiin taas Picoteossa syömässä ja oli hyvvee. Nachoja ja papu-mozzsarellajuustomössöä. Kohta pitäs hiihtää kotiin ja valmistautua henkisesti uuteen työpäivään...